Ala-asteella alkanut syrjintä on jättänyt arvet syvälle itsetuntooni. Meitä oli kolme tyttöä. Minä, serkkuni sanotaanko vaikka Saara ja meidän yhteinen kaveri Ronja. Oli päiviä jolloin leikittiin kaikki sovussa tässä pienessä kolmen porukassamme mutta sitten tuli ne päivät jolloin minut jätettiin yksin rappusille itkemään. Syyksi sanottiin vain "ei me haluta olla sun kaa enää": Saatoin olla muutamasta päivästä muutamaan viikkoon yksin. Saara ja Ronja seisoivat yleensä näkö etäisyydellä ja tuijotti halveksien itkuani. Välillä he supattivat nauraen jotain toisilleen ja sen jälkeen vilkaisi minua pilkka silmistä paistaen. Yleensä Saara tuli kuitenkin lopulta katuma päälle ja palasi leikkimään kanssani.

Mitä vanhemmiksi tultiin sitä ilkeämmäksi syrjintä muuttui. Alettiin nimitellä ja arvostella. Yhden koulupäivän päätteeksi nämä kaksi päätti arvostella joka ikisen lauseen jonka suustani päästin. Kun menin itkien kotiin äiti kysyi syytä. Kerroin ja seuraavana aamuna äiti marssi koululle pitämään pienen puhuttelun näille kahdelle ”ystävälleni”. Tästä tietenkin seurasi lisää hyljeksintää. Tämä jatkui monia vuosia usein kyllä Ronjan toimesta. Ronja oli todella hyvä manipuloimaan Saaraa puolelleen. Sanoisin häntä auktoriteetti ihmiseksi. He lähtivät usein yhdessä shoppailu reissuille yhdessä vaikka minun piti mennä mukaan. Asia hoitui ilman minua tietenkin kun jätti vain kertomatta matkasta. Matkan ajankohdasta usein myös valehdeltiin niin että olin lähdössä ihan vääränä päivänä jolloin paljastettiin että koko reissu on jo tehty.

Minun ja Ronjan siirryttyä yläasteelle Ronja jatkoi terrorisointiani yksin. Hän oli ainut kaverini yläasteella ja koko seiskaluokan aikana hän oli kuin minua ei olisi ollut olemassakaan. Bussissa kyllä muistettiin nimitellä ja nauraa kustannuksellani. Ihastuksen kohteeni muistettiin huutaa koko koululle. Muistettiin kampata asfaltille niin että housut meni polvista rikki ja muistettiin heitellä penaalia ympäri luokkaa oppilaalta toiselle. Kyniäkin muistettiin tietenkin varastella. Yhdestä ystävästäni oli tullut koulupäivieni painajainen. Muita kiusaajiakin tietenkin löytyi. Monet pojat jotka oli ollut koko ala-asteen luokallani ja joiden kanssa olin aina tullut toimeen käänsivät myös yllättäen kelkkansa ja nappasivat minut hampaisiinsa. Käytävillä yritettiin kampata, nimiteltiin läskiksi vaikka olin lähes anorektikko, vaatteistani huomautettiin joka ikinen päivä ja naureskeltiin avoimesti. Kerran huomasin käsityötunnilla ikkunasta että muutamia oppilaita tuli metsästä joka oli kiellettyä aluetta. Sanoin ajatuksissani sen ääneen ja tietenkin näille oppilaille soitettiin saman tien ja kerrottiin kuka oli ilmiantanut heidät. Sain Linjaautoasemalla koko joukko haukku yhdessä minut  ja vielä bussissa koko 20min matkan sain kuunnella haukkuja. En uskaltanut mennä viikkoon kouluun.

Yhdeksännellä luokalla mentiin luokkaretkelle henlsinkiin. Meille oli varattu bussi jonka peräosassa oli kaksi penkki loossia joiden keskellä oli pöytä. Meno matkan pari rinnakkaisluokan poikaa istuivat sielä mutta paluu matkan alkaessa minä ja 3 muuta kaveriani päätettiin istua tähän samaiseen loossiin. Minä olin ainut joka sai tästä vihat niskaansa. Penkkini selkänojaa potkittiin ja minua haukuttiin huoraksi. Poikaystäväni haukuttiin homoksi vaikka kukaan ei edes koko ihmistä tuntenut. Koko kolme vuotta heiteltiin kuminpalasilla, liimapuikosta tehdyillä nökäreillä ja kynän palasilla. Kaikki vuodet tehtiin kaikilla mahdollisilla tavoilla oloni ulkopuoliseksi. Olin aina se ruma, lihava surkimus köyhästä perheestä. Se minä taidan kuvitella edelleen olevani syvällä sisimmissäni. Kahden vuoden päästä on luokkakokous. En tiedä kuinka voin kohdata kaikki ne ihmiset uudelleen.