"Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö on pitkäaikainen ahdistuneisuuden tila, joka ei ole luokiteltavissa miksikään muuksi ahdistuneisuushäiriötyypiksi.

Yleistyneen ahdistuneisuushäiriön oireet ovat jatkuva ahdistus ja huolestumisen tunne, jotka eivät esiinny kohtauksittain toisin kuin esimerkiksi paniikkihäiriössä. Sairaus puhkeaa monesti jo lapsuus- tai nuoruusiällä.

Yleistyneessä ahdistuneisuushäiriössä potilas on aina ylenmääräisen huolestunut ja murehtii erilaisia asioita. Huolenaiheita saattavat olla esimerkiksi terveydentila, ihmissuhteet tai taloudellinen tilanne. Ahdistuksen tunne on luonnollista vaikeissa elämänvaiheissa, ja yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä onkin kyse vain, kun huolet ovat selvästi liioiteltuja.Sairauteen saattaa liittyä myös fyysisiä oireita, kuten takykardiaa, pistelyä, monenlaisia kipuja ja tihentynyt virtsaamisen tarve." 

Olen kärsinyt yleisestä ahdistuneisuushäiriöstä jo varhaisesta teini-iästä lähtien. Ahdistuneisuus on pahentunut vuosi vuodelta. 

Entisessä suhteessani elin jatkuvassa pelossa ja nurkkaan ahdistettuna. Uskon että tauti paheni silloin. Elämässäni ei ole juurikaan päiviä jolloin en olisi ahdistunut. Jos ei ole jotain syytä olla ahdistunut, ahdistun sitten syyttä. Aivan kuin olisin koukussa tuohon oloon ja tunteeseen. Ihan kuin alkoholisti sekaisin olemiseen. Pelkään välillä että kaikki tämä on vain korvieni välissä. En halua ahdistua mitättömistä asioista. Kuka haluaisi? 

Terveet ihmiset hyvin vähän ymmärtävät mistä ahdistukseni kumpuaa ja usein kyselevät syytä. Heidän on vaikea uskoa että mitään syytä ei useinkaan ole. Usein kuulen ohjeen "älä välitä". Ahdistuneisuudesta kärsivän on mahdoton olla välittämättä. Jos yrittää olla ajattelematta asiaa keho kyllä tekee sen aivojen puolesta. Sydän hakkaa todella lujaa ja on välillä tarkistettava ettei se pysähdy kesken kaiken. On vaikea hengittää. Tuntuu ettei ilma kulje kunnolla ja pitää vetää henkeä kovemmin. Levoton olo estää keskittymästä mihinkään eikä sanat tule suusta oikeassa järjestyksessä. Ulos ihmisten ilmoille meneminen on lähes kuolemantuomio. Tekisi mieli huutaa niin lujaa että kurkkuun sattuu ja lyödä jokaista ihmistä joka eteen tulee. Tulee täysin vainoharhaiseksi ja tuntuu että jokainen ihminen tuijottaa sinua. Tuntemattomille ihmisille on vaikea puhua eikä mielellään kohtaisi ketään. Kädet tärisee ja kurkussa on pala koko ajan. Pinna on todella kireällä ja lihakset jännittyneitä. Sitä on elämäni lähes koko ajan. Olen kuullut kommentteja siitä kuinka tämä kaikki on todella vain itse keksimääni, mutta kuka todella haluaa vapaaehtoisesti tälläisen elämän? 

Elämäni on taudin takia välillä melko rajoittunutta. En osaa vaatia keltään mitään enkä pysty puolustamaan oikeuksiani. Välillä ahdistukset ovat niin pahoja että olen kotona neljän seinän vankina. 

Olen väsynyt tähän oloon ja toivoisin niin kovasti että jonain päivänä voisin elää päivän ilman ahdistusta, pävän terveen itsetunnon kanssa.