”tuun kai aina elää ikiomassa maailmassa jossa taivas on musta ja aurinkoa vailla”

Turhauttavaa tietää että oikeastaan elämä on hyvällä mallilla ja kaikki on hyvin mutta silti aina vaan elän pimeydessä. En tiedä millainen voima saisi vedettyä minut takaisin valoon. Olen tajunnut olevani todella raskas ihminen koska näen jokaisessa asiassa vain negatiiviset puolet. Valitan joka asiasta eikä mikään voi koskaan olla hyvin. Vaikka mitään valittamista ei olisi, keksin sitä sitten. En halua tehdä sitä mutta teen sitä silti. Varsinkin iltaisin unta odotellessa mielessä pyörii vain päivän ikävät tapahtumat joita en todellakaan haluisi ajatella. Yksin en halua olla kotona laisinkaan tai vajoan jonnekkin todella syvälle pimeyteen. Ikäviä tapahtumia on lähes mahdoton unohtaa ja käyn ne läpi päässäni miljoonia kertoja. Syyllisyyden tunteet ovat läsnä koko ajan. Olen tottunut myös että minua syytellään joka asiasta ja olen aina valmis ottamaan syyt niskoilleni. Ihan sama mistä on kyse. On se sitten jääkaapin oven auki jääminen tai ilmastonmuutos, ilman muuta kaikki minun syytäni. Joskus tuntuu että Harry Potter kirjoissa olevat ankeuttaja hahmot jotka ihmevät ympäriltään kaiken onnellisuuden ja toivon, seuraa minua kaikkialle. Pakotietä ei tunnu löytyvän yrityksistä huolimatta. Olen kuin ansaan jäänyt avuton eläin.

Olen ruvennut myös pelkäämään kuolemaa. En niinkään omaani vain läheisteni. Saatana kesken työpäivän saada ahdistuskohtauksen koska rupean miettimään että mitä jos poikaystäväni kuolisi. Menisinkö heti perässä vai selviäisinkö siitä? Mietin usein myös sisarusteni kuolemaa. Kuolema on loputonta eikä sille voi mitään mutta en kestä ajatusta kenenkään menettämisestä. Tietenkään tälläisiä asioista ei pitäsi miettiä mutta huomaan niiden pyörivän päässäni yhä useammin.

Huomaan myös välillä suorastaan toivovani että ihmiset kohtelisivat minua kuin saastaa että voisin rypeä uhrin roolissani. Kuinka sairas ihmisen pää voikaan olla? Pelkään tulevani hulluksi. Pelkään että olen perinyt geenini mielisairaalta alkoholisti isältäni. En halua olla sellainen ”ihminen”.

Toivoisin myös saavani apua väkivaltaisuuteeni. Satutan poikaystävääni lähes joka päivä. Jos hän vähääkään ärsyttää minua, ensimmäinen reaktioni on lyödä, läpsäistä, repiä hiuksista, raapia tai potkaista. Häpeän tätä ja tuntuu todella pahalta huomata mustelmat hänen käsissään ja jaloissaan tai veriset raapima jäljet kämmenissä.

Minut pitäisi lukita jonnekkin suljetulle osastolle jossa on paksut kalterit ikkunoissa!