Hetkisen on aikaa viime kirjoituksesta. On vaan ahdistanut niin paljon etten ole saanut niitä sanoiks puettua. Pelottaa jotenkin että kaikki aina muuttuu todemmaksi kun sen kirjoittaa jonnekkin. 

Kesäloma oli ja meni. Oli siskoni lapsen ristiäiset. Äiti ei sitten saapunut paikalle koska päätti että on hyvä idea vetää kunnon lärvät edellisenä yönä ja sammua saunaan. Kukaan muukaan ei sitten sieltä suunnalta tullut ja oli todella rankkaa katsoa siskoni tuskaa ja häpeää siitä että kukaan ei välitä. Uhkasin tappaa äitin jos saisin sen käsiini. Lähetin tämän uhkauksen myös äitille itselleen. 

Äiti sanoi vähän tämän jälkeen veljelleni ettei halua kuulla meistä mitään ja että meidän elämät ei kiinnosta sitä enään ollenkaan. Tietenkin parin viikon putken jälkeen kun selvisi siitä koomastanta tuli morkkikset ja anteeksi anelut. Nyt on taas putki päällä. Ei vaan jaksaisi enää. Puhuttiin sisarusten kanssa että vaikka se olisikin kamala paikka ja kovin surullista jos äiti kuolisi mutta loppujen lopuksi olisiko se kuitenkin helpotus. 

Loman jälkeen palasin siis töihin entistä väsyneempänä. Sitten viikko töihin paluun jälkeen sain pomolta sähköpostiini viestin jossa niin sanotusti haukuttiin väärää puuta. Murruin ihan totaallisesti enkä jotenkin osannut edes puolustaa itseäni tai ylipäätään kertoa asian oikeita laitoja. Itkin ja ahdistuin todella pahasti. Vajosin taas itsesääliin ja sätin itseäni ja toivoin kuolevani heti siihen paikkaan. Vihasin itseäni ja teki mieli hakata päätä seinään. Olo kuitenkin helpottui onneksi muutamassa päivässä. Anteeksi pyyntöä ei ole kuulunut mutta en jaksa välittää. 

Vaihdoin lääkemerkkiäni koska lihoin edellisistä niin paljon. Nämä uudet ovat kalliita eikä auta tuon taivaallista. Tunnen jo välillä kuinka se loputon musta-aukko vetää minua puoleensa enkä pysty mitenkään estämään. Päivät kuuluu nukkuessa. Ainoa pakotie on lukeminen. Pääsee hetkeksi mielikuvitusmaailmoihin, irti omasta elämästä. Loput ajasta käyn töissä ja nukun. Mikään ei jaksa kiinnostaa. En jaksaisi tälläistä elämää enää. Haluan olla normaali ja positiivinen ihminen koska elämäni on loppujen lopuksi ihan hyvää. On ihmisiä joilla on vielä rankempaa eivätkä he valita koko aikaa. 

Suurin ongelmani on se että en hyväksy itsestäni mitään asioita. Koen olevani täysin epäonnistunut ihminen joka ei ansaitse mitään hyvää. Vaikeinta maailmassa on oppia rakastamaan itseään. Minä kun en rakasta yhtään. Vihaan jokaista millimetriä kehossani ja jokaista ajatusta päässäni. En ajattele itseni tappamista mutta mietin usein että jos kuolisin se olisi varmasti suuri helpotus ja palvelus muille. Koen olevani vain muiden taakkana täällä. Vielä vähän aika sitten pelkäsin kuolemaa ihan todella. Nyt olen huomannut että en pelkää sitä lainkaan. Onko aivoni päättänyt että on valmis poistumaan jos niin käy? Pelottavaa. 

Toivoisin vain että vanhemmat miettisivät kaksi kertaa ennen kuin hylkää lapsensa ja ajattelisi vielä kerran senkin jälkeen. Arvet ovat rumia ja vaikeita parantaa. Omani tuskin paranee koskaan. Tai jos paraneekin, siihen menee vuosia ja vuosia.