Kävin eilen psykiatrilla ja sain ekaa kertaa kuulla että minulla epäillään olevan kaksisuuntainen mielialahäiriö. Se on periytyvää ja biologisella isälläni on todettu tämä myös. Enpä ole siltäkään idiootilta perinyt mitään muuta kuin sairaan mieleni. Luojan kiitos tilani on ilmeisesti lievempi eikä minulla esiinny maniaa vaan lievempää hypomaniaa. 

Hän kehotti minua kirjoittamaan elämästäni esim. tosi elämä lehteen että saisin onnistumisen kokemuksia ja siten kohotettua täysin olematonta itsetuntoani. Jotenkin en usko minkään parantavan sitä enään. Kuinka näin rikkoutuneen ja sairaan minä kuvan voi koskaan parantaa? Jos näkee itsensä täysin mitättömänä osana maailmaa niin kuinka sitä voi koskaan ajatella muuten? Kuinka paljon saa tapahtua niitä onnistumisen kokemuksia ennen kuin niistä on hyötyä? Eihän maailmassa riitä aika siihen. 

Olen myös vähän pettynyt siihen että monet ystäväni ei pidä minuun mitään yhteyttä ellen itse pidä sitä yhteydenpitoa yllä. Se tuntuu todella pahalta. Kirjoitin vähän aika sitten facebookkiin päivityksen että en aio käydä enään kenenkään luona ennen kuin joku tulee välillä minun luonani käymään koska kaikki aina olettavat että minun pitää mennä aina heidän luo. Minulla pitää olla aina bensaa ajaa jonnekkin ja aikaa ja energiaa eikä kellään ole tullut mieleenkään tulla minun luokseni. Muutama kaveri kyllä tunnisti itsensä ja lupasi tulla käymään. Yksi oli jo tulossa mutta keksi tekosyyn olla tulematta ja sanoi tulevansa myöhemmin. Ei ole näkynyt ja siitä on jo pari viikkoa aikaa. Ehkä en ole tarpeeksi hyvä kaveri että viitsisivät minun takia vaivautua. Vaikka olen tehnyt paljon kyllä palveluksia heille ja muutenkin auttanut aina kun olen voinut. Yhdenkin kävin hakemssa aamyöstä 300km päästä kotiin kun tulikin riitaa jonkun kanssa. Palkka on tämä. Kiitos vaan paljon. 

"Mä näen tyhjän taistelukentän
pahimman vastustajani tiedän
minusta itsestäni sen löydän"