Nyt jos koskaan mä tarviin mun loman! Oon painanu tässä pari viikkoo tauotta menemään ja väsymys on henkistä ja fyysistä. En ole päässyt lepäämään ja nollaamaan kertaakaan varmaan koko kesäkuun aikana. Koko kesä on muutenkin ollut niin masentava kylmyyksineen ja LUMISATEINEEN. Onneksi loma on vasta edessä päin. Toivon tosiaan että silloin paistaa aurinko. Loma meni kahteen osaan työkaverin syövän takia. 

Enään kolme työpäivää ja ensimmäinen osa lomasta alkaa. Tämä viimeinen viikko tietenkin kuluu kiduttavan hitaasti. Perjantaina lähden ouluun siskon luo. Tekee hyvää päästä pois täältä pois hetkeksi. Rupean jo kyllästymään samoihin naamoihin. 

Tärkeätkin ihmiset ovat alkaneet ärsyttää.Pienetkin asiat mitä he tekevät raastaa hermojani.

Pari vanhaa ja yksi orastava kaveruus mietitytti ja päätin että en pidä enään heihin yhteyttä koska päätin että en halua sellaisia ihmisiä kavereiksi jotka olettavat että minun pitää aina pitää yhteyttä ja näkeminenkin on aina minun varassani. Minulla pitää olla aina rahaa ajaa heidän luo ja minulla pitää olla aina aikaa siihen. Se on raivostuttavaa. Minulla ei ole kun muutama ystävä jotka käyvät minunkin luona ja jotka pitävät yhteyttä itsekkin. Pidän mielummin niistä muutamasta harvasta kiinni kuin haalin ympärilleni sellaisia joita ei kiinnosta. 

Tarvitsen myös kavereita joilla ei ole lapsia. Olen niin korviani myöten täynnä lapsia ja niiden kiljumista ja rääkymistä ja sitä että niiden ehdoilla pitää tehdä kaikki. Ne kaverit joilla on lapsia ei koskaan pääse mihinkään eikä koskaan voi tehdä mitään koska LAPSET. Sellasia kavereita ei kyllä ole tällähetkellä kuin yksi. Olen tietenkin jo sen ikäinen että melkein kaikilla muilla on lapsia. 

En todellakaan tiedä mistä vihani lapsia kohtaan kumpuaa mutta ne suorastaan oksettavat minua. Vihaan niitä kuin ruttoa. Haluaisin tietää mistä se johtuu. 

Tänään kaupassa kassana oli puolituttuni. Menin toiselle kassalle koska haluan vältellä aina kaikkia puolituttuja ja joskus tuttujakin. En tiedä miks haluan aina vältellä heitä vaikka ei tarvitsisi kuin moikata mutta koen tilanteen jotenkin kiusalliseksi kun en tiedä mitä heille sanoa. Käännän pääni pois ja olen kuin en näkisikään heitä. En tiedä miksi on niin vaikea vain tervehtiä ja jatkaa matkaa. Ei heille tarvitse mitään sanoa. 

Olen huomannut myös että en osaa olla onnellinen kenenkään puolesta. Jos jollekkin tapahtuu jotain ihanaa niin en todellakaan ole siitä onnellinen. Ehkä olen vain niin perus katelliinen ihminen että en kestä sitä että minulle ei tapahdu mitään onnellista. Tai ehkä olen vain niin hemmetin katkera kaikesta. Jos jonkun koti on hienompi minua ärsyttää se. Tai jos joku menee naimisiin, minua ärsyttää sekin. En vain osaa iloita kenenkään onnesta. Sairasta mutta minkäs teet. Demoneita pään sisällä.