Kesäloman viimenen viikko käynnissä. Viimenen viikko tietenkin lähti käyntiin tappelemalla. Raha-asioista tietenkin. On turhauttavaa kun toinen ei tajua että minun rahat ei kertakaikkiaan riitä samalla tavalla kun hänen. Tietenkään se ei ole hauskaa että toinen joutuu maksamaan enemmän kun toinen. Kyllä minä maksaisin saman verran jos olisi jotain mistä maksaa. On epäreilua kun hän joutuu luopumaan unelmistaan sen takia että minulla ei ole rahaa (myymään autonsa osia). Tietenkin se on epäreilua, enkä haluaisi että asiat on niin mutta mieheni oli se joka tämän talon loppujen viimein halusi. Hän pyysi että hankitaan oma. Minun alotteestani tähän ei olisi ryhdytty koskaan. 

Sain myös syytteen siitä että en hoida kotia. Myönnän, en jaksa joka päivä siivota. En ole koskaan halunnut että koko elämäni on pelkkää siivousta ja ruuan laittoa, silläkin uhalla että joskus on sotkuista ja pitää syödä jotain eines huttua. 

Olen kyllästynyt siihen että minun pitää tuntea syyllisyyttä ihan kaikesta ja olla kaikesta jotain velkaa. Ollaan oltu kahdeksan vuotta yhdessä, silloin ei pitäisi enään tuntea olevansa velkaa jostain jos toinen tekee jotain enemmän. Se on vaan elämää. 

Sain kuulla taas kuinka minuun ollaan kyllästytty. Minuun ja minun oikuttelevaan luonteeseen ja äkkipikaisuuteen. Olen ollut tälläinen alusta lähtien. Kahdeksan pitkää vuotta. Mietin vaan miksi hän osti talon kanssani jos on ollut jo pitkään kyllästynyt. Mitä järkeä siinä oli? Ei mitään, todellakaan. Minä sanoin tuleeni tähän vain hänen perässään ja koska ajattelin että talon ostaminen on hänen suunnaltaan osoitus siitä että ollaan sitouduttu toisiimme. Talo on sitovampi kuin avioliitto. 

Sanoin että en voi luvata mitään. Miksi lupaisin? Olen ihminen siinä missä muutkin. En ole täydellinen, enkä tule olemaan. Olen vain oma itseni. Pyysin vielä kurkkaamaan peiliin ja tutkiskelemaan koska aina toisen käytös ei ole vain hänestä itsestään kiinni. Eli tässä tapauksessa minusta. Joskus omien vikojen tunnustaminen auttaa asiaa kummasti. Minua ainakin helpotti aikanaan kun tajusin olevani täysi kusipää. Huomasin että vika ei olekkaan aina vain muissa. Huomautin myös että olen hakenut apua ongelmiini. Nyt taas ollaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Onnistuin olla noin 24h suuttumatta ja tiuskimatta. Ärsyttää välillä kun saa palvella kun mitäkin pikkulasta ja heti kun vähän on lämpöä ja huono olo, ollaan kuolemassa eikä voida tehdä enään mitään itse. 

Joskus sitä miettii että olisi ihanaa kun olisi sellainen romanttinen söpöily suhde mitä elokuvissa näkee mutta tämä on sitä mihin olen tottunut. Joskus alkuaikoina kun mieheni jotain romanttista teki koin sen vain todella kiusalliseksi ja ahdistavaksi. Ehkä siksi että en koe ansainneeni sellaista kohtelua. Siksi meidän suhde on kovin erillainen. Meidän huumoria ei monikaan ymmärrä koska minulla on ok että hän haukkuu minua leikillään. Niin teen itsekkin hänelle. Haistatellaan ja nälvitään toisillemme joka asiasta. Kummankin pitää myös olla aina ehdottomasti oikeassa. Kinastellaan siis kaikesta. Minulle riittää romantiikan osalta se että kirjottelen itse novelleja (omaksi iloksi, en ole kehdannut julkaista niitä missään) ja katselen romanttisia elokuvia sillion tällöin. Säälittävää ehkä, mutta tarpeeksi minulle. 

 

541_8316c14c4d21d1563cf9788f52ac5343-nor