Tänään se taas tuli. Ahdistuskohtaus. Pahin moniin kuukausiin. Kädet tärisi, jalat oli pelkkää hyytelöä, tuntui ettei saa henkeä, sydän hakkasi täysiä, kylmä hiki nousi, levoton olo, itketti, oksetti, raivostutti, teki mieli mennä jonnekkin mutta ei kiinnostanut mennä minnekkään ja tuntui kun kymmenen kilon kivi olisi sisuskalujen tilalla. Välillä menin johonkin ylivireystilaan ja tuintui kun olisin ollut kännissä. Liian monta tunnetta kerralla käsiteltäväksi. Ei ihme jos meinaa hajota pää näiden kohtausten kanssa. 

Nyt olo on hieman parempi. Ahdistava tunne rinnassa ei kuitenkaan ole kadonnut. Pakko ottaa yöksi rauhoittava että pystyy nukkumaan. Opamox tuo kyllä unen mutta aamulla olen ihan tillintallin. 

Yritin kokeilla rentoutusharjoituksia joita harjoiteltiin psykiatrin kanssa mutta ei siitä mitään tule kun pitää yksinään miettiä jotain hemmetin hiekkarantoja ja laineitten liplutusta. 

Oli pakko käydä apteekissa hakemassa nenäsumutetta. Ajaminen on todella riskialtista kohtauksen aikana. Ajatus ei kulje lainkaan ja jäsenet ei toimi. Jalkaa on vaikea pitää kytkimellä kun ne tuntuvat pelkältä kypsältä spagetilta. Yritin purkaa oloa autossa laulamalla niin kovaa kun kurkusta lähti mutta ei se auttanut. Teki mieli pysähtyä tien viereen ja karjua ja kiljua niin lujaa ja niin kauan kun ääntä riittäisi. Ajoin kuitenkin kotiin. Autosta noustua oli vaikea kävellä jalkojen tärinän takia. 

Siivosin vähän pihaa jonka jälkeen olo vähän tosiaan helpotti. Tällekkään kohtaukselle ei ollut mitään syytä. Ei ole mitään syytä miksi olla ahdistunut. Joidenkin mielestä kaikki tämä on omassa päässä keksittyä ja huomion haukuisuutta mutta se ei ole. Se on totisinta totta ja todellista helvettiä joka ikinen minuutti.