Tänään asioita mietiskeltyäni päädyin ajatukseen että en jaksa enään hakea hyväksyntää ihmisiltä keinolla millä hyvänsä, keneltä hyvänsä. En halua elää elämääni nuoleskelemalla toisia ja olemalla joku muu kuin olen. Miksi ihmiset ei voi pitää minusta sellaisena kun olen. En kuitenkaan halua kellekkään mitään pahaa ja olen empaattinen, mukava ja avulias ihminen. 

Tosin en sitä hyväksyntää ole sillä nuoleskelullakaan saanut riittävästi. Tuskin kyllä edes saan sitä koskaan riittävästi. Aluksi kyllä mutta yleensä ihmiset ilmeisesti kyllästyvät minuun ja purkaa pahan olonsa minuun kun huomaa että otan kaiken mukisematta vastaan. Ehkä olisi aika sanoa kerrankin vastaan ja opetella puolustamaan itseäni. Puolustan itseäni vain lähimpien ihmisten seurassa. Silloinkin liian hanakasti hyökkään kaikkia vastaan ja nostan puolustus muurit ylös. Kultainen keskitie on kadoksissa sumun keskellä. 

Ajatus siitä että joku ei pidä minusta, tuntuu todella kivuliaalta. En kykene ymmärtämään tosiasiaa että kaikki ei vain pidä kaikista. Koen jopa pakokauhun tunteita jos huomaan jostain ihmisestä että hän ei pidä minusta vaikka itse vihaisin kyseistä ihmistä. 

Toinen asia jolle minun olisi pian saatava tehtyä jotain on se että en kehtaa sanoa mistään mitään. Taas oltiin ravintolassa ja sain hampurilaisen jossa oli paksupihvi joka oli keskeltä täysin raaka ja punainen. En pysty syömään sellaista koska minulla on neuroosi että en voi syödä mitään raakaa. Mieheni sanoi että ilmoita tarjoilijalle mutta en pystynyt. Tämä oli siis jo toinen kerta saimaisessa ravintolassa samassa tilanteessa. Viimeksi mieheni kävi sanomassa ruuastani. Nyt närpin hampurilaisesta reunat ja jätin loput syömättä. Tämäkin tietysti liittyy siihen ainaiseen hyväksynnän hakemiseen. En kehtaa/kykene huomauttamaan asiasta koska pelkään että ihmiset ajattelee minusta sen jälkeen negatiivisesti. Minulle voisi myydä jopa säkillisen paskaa koska ostaisin sen hymy huulilla koska en kehtaa sanoa mitään. Yleensäkkin jos minulle myydään jotain, ostan kaiken koska en kehtaa kieltäytyä. Lehtimyyjille olen onnistunut sanomaan ei, mutta sekin on vaikeaa ja en nykyään vastaa tuntemattomiin numeroihin ettei tarvitse kieltäytyä ja aiheuttaa toiselle mielipahaa kun en osta mitään. 

Kuun lopussa oleva luokkakokous lähestyy. Toivon että pysyn päätöksessäni enkä nuoleskele ketään. Kiusaajiani varsinkaan. En aio puhua heille mitään. Miksi puhuisin? Kannan edelleen kaunaa enkä pidä heistä. 

Olen vain niin huono kaikessa mitä teen että en ole saanut koskaan loistaa ja siitä johtuu ehkä se että hakee sitä kiitosta ja kunniaa edes jostain. Mutta en todellakaan usko että sitä kiitosta ja kunniaa koskaan saan tarpeeksi tyydyttääkseni ne tarpeeni sen suhteen. Silloinkin kun sitä harvoin saan, en usko siihen.