Tänään taas oli aal ryhmä. Päässä on aina ryhmän jälkeen ruuhkaa kun ajatukset sinkoilee ympäriinsä. 

Törmäsin facebookissa kuvaan jossa luki "minut on opetettu vaistoamaan mitä muut minulta odottavat ja käyttäytymään siten." Se kolahti. Se on niin totta. Ihan kuin joku vipu kääntyisi ja ryhdyn sellaiseksi ihmiseksi kun joku minun odottaa olevan. Ihan kuin olisi monta eri persoonaa jotka pystyn kehittämään muutamassa sekunnissa. Se on todella raskasta ja hämäävää kun välillä ei itsekkään tiedä kuka oikeastaan on.

Psykiatrin kanssa taas puhuttiin siitä kuinka olen koukussa siihen kiihtymyksen tilaan ja kuinka oikein kerjään riitoja että saan olla vihainen. Hän kysyi että tiedänkö siihen syytä ja sanoin että ehkä se että koen tiettyä vallan tunnetta kun saan vihaisena sanoa mitä haluan ja myöhemmin vedota siihen että olin vihainen ja lipsahti. Hän myös kysyi että mitä jos alkaa olla liian tasaista. Millaiseksi sitten oloni tunnen. Sanoin että oloni on levoton ja pitkästynyt. Kehitän sitten riidan mistä vain ja suorastaan toivon että ihmiset loukkaisivat minua että saan tapella. Sairasta. Todella sairasta. 

Yliherkkyyteni liian väkivaltaisiin telkkari ohjelmiin ja liian raakoihin uutisiin hän selitti johtuvan lapsuuden turvattomuuden tunteesta. En tiedä johtuuko se siitä mutta se pahenee vain koko ajan. Puolet elokuvasta olen silmät kiinni koska tykkään esimerkiksi kauhusta ja toiminnasta joten niissä usein tapahtuu väkivaltaisuuksia. Kaikkein pahin on kuitenkin eläimiin kohdistuvat väkivaltaisuudet tai jos eläimmet kuolee. Se saattaa kyllä johtua lapsuuden traumoistani koska näen eläimmet ihmisten armoilla olevina ja viattomina sekä puolustuskyvyttöminä. Kaikkea siis sitä mitä itse olin pienenä. 

Ahdistaa taas kun kaikki tunteet tuli pintaan. Ja kun kaikki tunteet tulee aina niin suurina. Ne joko on täysillä päällä tai sitten ei ollenkaan. 

Pitäisi opetella siihen että n kiihtyisi nollasta sataan ihan kaikesta. Riittäisi kun kiihtyisi edes vain viiteenkymppiin. Ja jos elämä on liian tasaista se olisi vain positiivista. 

Viikonloppuna olis tarkoitus taas mennä käymään äitin luona. Sanoin että pitää olla selvinpäin mutta jotenkin on sellainen olo että sielä ei todellakaan olla selvinpäin. Tänäänkin se oli kännissä. Oli joulukoristeetkin hukassa kuulemma. Äiti soittaa aina minulle kun jotain tälläistä on koska joskus lähdin mukaan siihen draamaan mitä hän saa aikaseks. Nyt en siihen enään ole lähtenyt vaan sanon faktat niinkuin nytkin ja sanoin että ei niitä kukaan ole vienyt, et vaan muista mihin olet ne tunkenut. Hän suuttui. Soitti kuitenkin takaisin ja sano löytäneensä ne. 

Puhelun jälkeen kelailin lapsuuden juttuja ja mietin sitä miksi tunnen aina syyllisyyttä varsinkin jos olen äitille ilkeä tai vaadin itselleni jotain. Siksi koska äiti teki pienenä monesti selväksi sen että hän joutuu olemaan ilman kun joutuu meille hankkimaan. Säälin äitiä niin kovasti että lapsena jo tuntu pahalta pyytää mitään. Se sääli oli niin suurta että ei pienen lapsen kuulu tuntea sellaista. Eikä pienen lapsen kuulu tuntea syyllisyyttä perus tarpeistaan. Onko se oikein syyllistää omaa lastaan siitä että hän sattuu olemaan olemassa? Tosin jokunen aika sitten äitihän sanoi minulle ja isosiskolleni että meidän elämät ei kiinnosta häntä vittuakaan. Että näin.

Nyt pitää lopettaa. Alkaa itkettämään. 

287689m983fdmnlc.jpg