Aal ryhmän ansiosta taas ymmärsin paljon uusia asioita. Se on jännä miten sitä aina tajuaa jotain uutta sen avulla mitä muut kertovat itsestään. 

Se tunne mitä niin paljon kaipaa on se että joku oikeasti kaipaa sinua. Sen takia on asioita joiden takia sitä hakeutuu piiloon ja ainoa asia mitä niin kovasti toivoo on se että joku lähtisi etsimään. Sitä tunnetta harvemmin olen saanut kokea. Joskus tahallani katoan jonnekkin ja odotan että joku soittaisi mutta kukaan ei soita. 

Lapsuuden ajoilta muistan kuinka saatoin olla pitkäänkin poissa kotoa eikä äiti koskaan soittanut.Lapsena käytiin myös isosiskon kanssa paljon kylän uimarannalla ja saatettiin viettää siellä koko päivä ja ajaa vasta yöllä pyörällä kotiin. Kukaan ei käynyt katsomassa että ollaanko edes elossa. Teini aikoina äidin tietäessä että olin kännissä ties missä, ei hän vaan koskaan soittanut. Tähän asti olen sen kuvitellut että meihin luotettiin niin paljon mutta luottaako kukaan vanhempi oikeasti niin paljon kahteen ala-aste ikäiseen että antaa niiden uida 12h uimarannalla ilman että kertaakaan tarkistaa miten menee. Luottaako kukaan siihen että teini-ikäinen joka on skootterilla liikkeellä, käyttäytyy humalassa viisaasti. Kaikki tämä ei todellakaan ollut luottamista vaan täyttä piittaamattomuutta. Harmittaa ettei minulla ollut koskaan sitä vanhempaa joka olisi henkisesti ollut siinä minua varten läsnä. Olisin tarvinnut ihmisen johon tukeutua mutta minä olin se johon usein tukeuduttiin vaikka olin vielä lapsi. Kuuntelin kaija koon surulapsi biisin ja tajusin sen kertovan minusta. Itkuhan siinäkin tuli. 

Terapeutin kanssa mietittiin pahimpia pelkojani joista yksi on nolatuksi tulemisen pelko. Mietin monta päivää että mistä se johtuu ja minne sen juuret johtuu ja kelasin itseni ala-aste ajoille. Olin neljännellä luokalla kun sanoin opettajaa tyhmäksi taksissa serkulleni. Meidät kun tämä opettaja oli opettanut kantelemaan niin eräskin luokkalainen tämän sitten teki. Seuraavana päivänä ruokatunnilla (syötiin omassa luokassa) opettaja kutsui minut opettajanpöydän viereen ja haukkui minut koko luokan edessä ja antoi muiden nauraa minulle. Sitä kidutusta jatkui 20minuuttia. Se oli todella nöyryyttävää ja ahdistavaa. Siitä kokemuksesta jäi ikuinen arpi. Samainen opettaja terrorisoi minua kaksi vuotta. Henkinen terrorisointi oli välillä niin rankkaa että jätin menemättä kouluun. Opettaja tuli kotiin asti tarkistamaan että olenko kipeä. Kerran minua syytettiinkin lintsaamisesta koska ohi ajavasta koulutaksista oli oppilas huomannut että minä olin muka ulkona leikkimässä vaikka se oli pikkusisareni kummin tyttö. Opettaja sai myös oppilaat vainoamaan minua ja tarkkailemaan joka liikettäni ja sen jälkeen tietenkin kantelemaan tästä opettajalle. Ei ole ikävä niitä aikoja.

Kaija Koo - Surulapsi 

Opin että se ei tule jäädäkseen
mä en suostunut koskaan sen otteeseen
se on muisto sun äänestä kertomassa, mä en kelpaa
no hei
sinä itse teit musta tällaisen
ei, mun elämä ollutkaan sun mittainen, joo

Olen kaatunut langennut loukkoihin,
joista auennut on ovi ainut alaspäin
ja niihin mun haaveet haudattiin
sain uudet haaveet ja nousin
kauas päässyt oon
enkä sun surulapsesi tahtonut koskaan, mä olla
vaan nousta korkeuksiin

Mua kasvatit siskoihin vertaillen
ne on tyttöjä äidin ja tietää sen
sinä pilkkasit estelit kun halusin vaan lentää,
tänään
mun kipukynnys on taivaan korkuinen, ja siitä
sinä ansaitset suuren kiitoksen, joo

Olen kaatunut langennut loukkoihin,
joista auennut on ovi ainut alaspäin
ja niihin mun haaveet haudattiin
sain uudet haaveet ja nousin
kauas päässyt oon
enkä sun surulapsesi tahtonut koskaan, mä olla
vaan nousta korkeuksiin

Kun on alhaalla käynyt niin huipulla tuulen tuntee
se saa
sydämeen sen, yksinäisyyden, palaamaan

Olen kaatunut langennut loukkoihin
joista auennut on ovi ainut alaspäin
ja niihin mun haaveet haudattiin
sain uudet haaveet ja nousin
kauas päässyt oon
enkä sun surulapsesi tahtonut koskaan, mä olla
vaan nousta korkeuksiin

https://www.youtube.com/watch?v=CAW1vLboRYE