Ah ihana talviloma. Tuli kyllä tarpeeseen mutta tuli myös vähän äkkiä koko tilanne. Pomo vaan soitti viime torstaina että haluutko olla ens viikon lomalla että töissä olis sopiva hetki pitää se. Eihän se niin oikeesti mene. Olisi pitänyt sanoa että en voi että olen suunnitellut myöhemmäksi tai jotain. Ei muuten mutta olisi ollut aikaa sopia ja suunnitella jotain ohjelmaa lomaksi. Palkkakin tulee vasta ensi viikolla niin ei ole rahaa mitään tehdä. Onneksi nukkuminen on ilmaista ja sohvalla istuminen. Saa vähän nollattua itseään. Ahdistaa kyllä todella paljon taas. En  edes tiedä mikä! Pitäisi opetella rentoutumaan. 

Yksinäistä on. Ei ole kavereita. En tiedä mistä niitä hankkisin kun en osaa puhua tuntemattomille. Enkä edes käy missään missä voisin tutustua kehenkään. Olisi helpompaa jos olisi työ jossa tapaisi enemmän ihmisiä tai jos olisi kavereita enemmän joiden kautta voisi tutustua. Jotenkin tuntuu että nekin joita on saanut hankittua ei halua pitää mitään yhteyttä. Aina yhteyden pito jää minun huolekseni. En halua sellaisia kavereita. 

Veli olisi lainannut minulle rahaa että olisin päässyt ouluun isosiskon luo. Hän on siellä itsekkin tällä hetkellä. Toisaalta olisi tehnyt mieli lähteä koska vuodessa ei todellakaan tule montaa mahdollisuutta siihen mutta oli pakko sanoa ei. Siellä ei voi nollautua koska siellä ei tappelevien kakaroiden takia voi nukkua ollenkaan. Siivoominen ei lopu ollenkaan ja mitään muuta siellä ei tehdäkkään. Jonain muuna hetkenä se olisi ollut ihan ok mutta nyt kun olen niin väsynyt niin tiedän että en olisi jaksanut sitä edes yhtä vuorokautta. Haluan vain olla kotona rauhassa ja hiljaisuudessa. 

Olen opetellut peilin edessä katsomaan itseäni uudella tavalla. En heti ensimmäisenä mieti kuinka ruma ja oksettava olen. Ajattelen että olen ihan normaalin näköinen ihminen. Tavallinen ihminen siinä missä muutkin. Se on todella suuri harppaus minulle koska en ole viimeseen 10 vuoteen osannut sanoa itsestäni mitään positiivista. Nyt en siis näe peilissä enään susirumaa ihmistä vaan tavallisen naisen. Aamuisin vaikka näytänkin ihan kamalalta, ajattelen että eipä ne muutkaan herätessään prinsessoja ole. 

Vartalooni en ole todellakaan tyytyväinen mutta olen osannut höllätä senkin suhteen. Olen mikä olen. En jaksa tällä hetkellä tehdä sille mitään. En ole mikään tajuton norsu mutta en mikään pikku tyttökään. En silti meinaa enään oksentaa kun nään itseni alastomana. 

Nämä kaksi asiaa ovat jo niin suuria edistys askeleita että en uskonut sen olevan edes mahdollista. 

Joskus ongelmana on myös se kun joku ihminen on tarpeeksi kauan ärsyttänyt minua ja hänelle sitten tapahtuu jotain negatiivista, ajattelen että se on hänelle ihan oikein ja nautin siitä että muille tapahtuu pahoja asioita. Vaikka he olisivat minun ystäviäni tai läheisiäni. Nyt olen myös ruvennut kääntämään niissä tilanteissa ajatuksen kulkuani toiseen suuntaan. Tuskin hekään nauttivat kun minulle tapahtuu jotain pahaa. 

Olen vihdoin siis tajunnut että oikeasti pystyn itse ohjailemaan omaa ajatusmaailmaani ja elämääni siihen suuntaan kun haluan. Minun ei ole pakko pysyä siellä pohjalla jos en halua. Tästä on siis tie vain ylöspäin. Tiedän että notkahduksia tulee olemaan paljon mutta olen ottanut askeleen silti ylöspäin. Ikkunan takana näkyy jo valoa.