Kävin viikonloppuna kotopuolessa saattamassa rakkaan ihmisen rajan toiselle puolelle. Näin myös äitiä joka oli kännissä niinkun arvata saattoi. Ei harmittanut niin paljoa kun yleensä. Veli korjasi autoni ja yövyin siskoni luona. Uskaltauduin käydä katsomassa vaariani jota en ole nähnyt moneen vuoteen kun mummu sairastui niin pahasti että en ole kyennyt käymään. Nythän mummu on jo ollut laitoksessa muutaman vuoden. En ole käynyt katsomassa. Vaari oli vanhentunut paljon mutta oli ihana nähdä. Oli ollut ikävä. Kysyi kyllä että mennäänkö katsomaan mummua mutta sanoin että en halua. En hyödy siitä mitään. Mummu ei tiedä kuka olen. Minä tuskin edes tunnistaisin mummua kun on kuulemma riutunut. Tulisi vaan pahamieli. Haluan muistaa mummun sellaisena kun hän oli viimeisen kerran kun näin hänet. 

Mieheni päätti viikonloppuna taas että lupauksia ei tarvitse pitää. Olemme sopineet jo yli vuosi sitten että kun hänellä on yksi naispuoleinen kaveri että ennen kun he tapaavat seuraavan kerran kaksin me tapaamme kolmisteen että nään tämän ihmisen ja tiedän kuka se edes on. Asia on ollut minulle kuin punainen vaate koska heidän kaveruutensa alkoi valheilla ja ajoitukseltaan päin persettä koska mieheni oli noin 9kk sitten jäänyt kiinni syrjähypystä. No kuitenkin. Sopimus siis oli tämä juuri tästä syystä. Jo viime talvena hän rikkoi tämän lupauksen ensimmäisen kerran. Nyt kun olin poissa kotoa se rikkoutui jo toisen kerran. Vedin herneen nenääni mielestäni ihan syystä. Riideltiin aika railakkaasti taas mutta sain jotenkin taas oman näkökulmani menemään hänenkin kalloonsa. Saatiin puhuttua parista muustakin asiasta mutta tiedän kyllä jo nyt että se ei kauas kanna. En vaan osaa tehdä asialle mitään. Ja asuntolainan takia lähteminen on tällä hetkellä mahdotontakin. Enkä edes tiedä haluanko lähteä. Me kurkotetaan vaan niin eri tasoille. Minulle riittää rankan menneisyyden jälkeen tasainen normaali elämä. Miehelle joka on elänyt normaalin elämän, se ei riitä vaan hän kurkottaa korkeammalle. En tiedä mitä tehdä kun tuntuu että mikään ei riitä. 

Tajusin itseäni peilistä katsoessa että en oikeastaan nää siellä ketään. Siellä on joku mutta en tiedä kuka. Välillä se on vain sumea muodoton möykky. Välillä se on joku jota en tunnista keneksikään. Voiko oma identiteetti ja persoonallisuus olla jotenkin niin hukassa että sitä ei nää? 

Olen muutenkin joskus ihan normaaleissakin asioissa parisuhteessa kuin taskulampun valokiilassa nurkkaan ahdistettu villieläin jolla ei ole mitään paikka minne paeta. Olen aivan hukassa normaaleissakin arkipäivän asioissa koska en ole kokenut sellasia ennen. Minulle normaalia on kaikki epänormaali. 

20ab55a5576cffe1dce94c2fc4b236b0.jpg