Viime viikonloppuna mies lähti kaverinsa luo ja jäin koko viikonlopuksi yksin kotiin. Se on minulle äärimmäisen rankkaa ja ahdistavaa joka on tietenkin noloa kun on kuitenkin jo sen verran ikää. Välillä tuntu siltä että hajoo pää oikeasti siihen yksinäisyyden tunteeseen. Olisinhan tietenkin voinut nähdä omia kavereitani mutta tulipahan taas leikittyä marttyyriä ja istuin koko viikonlopun samassa kohdassa olkkarin lattialla patjalla. 

Kerettiin sopimaan ennen tätä että jatkossa meillä on kaksi siivouspäivää viikossa koska välillä koti pääsee menemään niin kamalaan kuntoon. No tietenkään mies ei ollut sunnuntaina kotona kun oli siellä kaverilla. No ajattelin että siirretään huomiseen. Maanantaina tulin töistä kotiin ja mies nukkui edelleen kun valvoi tietenkin koko yön. Aloitin siivoomaan yksin. Olin taas ihan raivona ja huudatin musiikkia täysillä. Mies heräsi ja ehdin jo toivoa että saan sitä siivousapua mutta hän lähtikin kaverinsa kanssa katsomaan tälle kaverille jotain asuntoa. Raivosin yksinäni kotona. En siivoomiseltani taas muka kerennyt syömään ja pyysin ukkoa tuomaan ruokaa joka ei sitten tuonut koska oli kaverinsa kyydillä siellä asuntonäytössä. Mies tuli kotiin. Alettiin tappelemaan ja huusin ja raivosin taas. Marttyyrinä lähdin itse kaupungilta hakemaan itselleni ruokaa. Kun olin autossa hetken yksin mietin taas asioita. Tajusin ylireagoineeni taas aika railakkaasti. Ensinnäkin mieheni käy ehkä kaksi kertaa vuodessa kaverillaan. Toisekseen se asuntonäyttö oli sovittu tiettyyn aikaan niin kai sinne on mentävä eikä lähteä sen sijaan mäkkäriin hakemaan minulle ruokaa. Jotenkin vaan ne epäreiluuden tunteet on vaikea blokata ja yrittää lieventää. Minua kohtaan on käyttäydytty niin epäreilusti vuosien aikana että pienikin epäreilu käytös saa minut näkemään punaista. Onneksi kuitenkin ymmärrän sen jälkeenpäin ja pyysin myös mieheltä anteeksi. 

Raha-asiat on taas jälleen ahdistanut ja välillä päässäni pyörii vain ärsyttävä laskuri joka laskee joka ainoaa euroa joka tililläni on ja mihin se menee ja montako euroa sinne jää. Hoen koko ajan, kun huomaan että mietin liikaa ja lasken euroja, että "lopeta, me selvitään kyllä jotenkin". Se auttaa kyllä kun sitä tarpeeksi hokee. Ihan turhaa murehtia asioita jotka tapahtuu joskus myöhemmin. On pakko opetella elämään tässä päivässä ja tässä hetkessä. Ei tulevaisuudessa eikä menneisyydessä. Menneille en voi enään mitään enkä voi niitä muuttaa. Tulevaisuus tulee kun tulee eikä sitä pidä murehtia etukäteen. 

Tänään yllätyin iloisesti kun mies suostui lähtemään minun kanssani ulos kävelemään. Ja me vielä käveltiin tuon kuraisen pellon läpi lammen rantaan. Mies siis inhoaa kaikkea likaa ja kuraa. Oli tosi kivaa tehdä yhdessä jotain. Ollaan ruvettu muutenkin tekemään yhdessä kaikkea. 

Jännää kun tuntuu että minussa on kaksi eri ihmistä. Se vahva ja sisukas nainen joka selviää kaikesta ja se joka tarvii tukea joka asiaan. Kuuntelin Sirun Kaksi Naista biisin. Sen sanat osuivat kyllä täydellisesti. 

Siru - Kaksi Naista

joskus katsekin on liikaa

joskus suudelma liian vähän

toisinaan mä haluan pois kävellä

toisinaan taas tarviin sut lähemmäs

 

mussa kaksi naista on

vahva ja se voimaton

toinen pärjää omillaan

ja se toinen tarvii kantajaa

 

älä kuuntele mitä sanon

vaan ymmärrä mitä tarkoitan

mun heikkouksia älä kavahda

yks kerrallaan voitko ne korjata

 

mussa kaksi naista on

vahva ja se voimaton

oinen pärjää omillaan

ja se toinen tarvii kantajaa

 

sä nähnyt oot kun mä murenen

pelkojani kun pakenen läpi sellaisen pimeän mun sydäntäni kannathan