Huhhuh eilen oli henkisesti rankka päivä. Lähdin miehen siskon mukaan kun hän joutui viemään koiransa saamaan viimeisen nukutuksen. Koira oli vasta pentu mutta niin pahasti sairas ettei ollut tulevaisuutta. Se oli kova paikka minullekkin vaikka koira ei minun ollutkaan. Olin ensimmäistä kertaa näkemässä sen miten se tapahtuu. Oli jotenkin kuitenkin helpottavaa nähdä kuinka rauhallisesti koira nukkuu pois. Minulla se valitettavasti on vasta edessä päin ja tämä oli todella karmiva muistutus siitä. Muistutus siitä kuinka tuskallista se luopuminen tulee olemaan ja kuinka tuskallista on tehdä se päätös että koiran on aika mennä. Ajatus koirastani luopumisesta on tuskallinen ja raastava. Tulen romahtamaan totaallisesti. Koira on minulle kuin lapsi. Ainoa elävä olento joka ei hylkäisi minua koskaan. Ainoa olento joka on aina vilpittömästi onnellinen minun näkemisestäni. Se edustaa minulle sitä rakkautta jota olen aina halunnut. Tuo karvainen ystävä on minulle kaikki kaikessa. Se rakkaus on niin ylitsevuotavaa että itku on tullut tänään jo monta kertaa kun mietin vain että mitä sitten kun se kaikki on ohi? Ei siihen vain voi koskaan mitenkään valmistautua. 

Tänään oli taas Aal ryhmä. Oli ihanaa olla siellä puhumassa taas tietäen että kaikki ymmärtää eikä kukaan tuomitse. Vaikka taistelin masennukseni yli niin huomaan kyllä että ne sairaat käyttäytymis mallit ovat edelleen joka päiväistä. Eivät ne tietenkään katoa puolenvuoden intensiivi terapialla. 

Muistin myös erään asian joka liittyy äitiini. Se kuinka hän opetti meidät jo pienestä asti valehtelemaan. Kaikesta piti valehdelle kaikille. Kulisseja piti pitää yllä kuinka meillä on hieno perhe ja kuinka meillä kaikki sujuu hyvin. Todellisuudessa kaikki oli täyttä paskaa. No joo tietenkin oli hyviäkin päiviä ja oli normaalia perhe elämää mutta ne tuntui kovin oudoilta ja vierailta kun oli tottunut siihen järkyttävään pelkoon ja ahdistukseen. Kyllä sitä jo silloin tiedosti että ei se normaalia ole mutta kun ei tiennyt mikä on normaalia kun ei koskaan sellaista ollut nähnyt. Muistan äidin yllytyksestä valehdelleeni kavereilleni koulussa meidän olleen laivaristeilyllä vaikka todellisuudessa äiti ja isäpuoleni olivat siellä kaksin. Äiti sanoin että voin ihan hyvin valehdelle että olen ollut mukana niin ei tarvi hävetä sitä kun ei koskaan päästä mihkään. Pysyin tarinassani vuosia koska en kehdannut tunnustaa myöhemmin valehdelleeni. Se valheiden kierre aiheutti ahdistusta tietenkin kun välillä ei enää itsekkään muistanut mitä oli valehdellut ja mitä ei. Millainen äiti opettaa lapsen siihen että valehteleminen on ok? Äiti myös opetti sen järjettömän muiden mielistelyn. Omalla kustannuksella piti aina mielistellä kaikkia. Se on edelleen minulla ongelma. Minulla ei ollut oikeutta omiin mielipiteisiin tai omiin ajatuksiin. Ne muokkautu aina sen mukaan kenen seurassa olin. Miten sellaisesta lapsesta edes voisi kasvaa normaali ja täysipainoinen aikuinen? 

Miksi meille ei myöskään opetettu että karkin syöminen ei ole hyvä juttu? Tai että hampaat pitää pestä joka päivä? Miksi ei opetettu että autossa pitää pitää turvavyötä? Ei meille opetettu että aamuisin kuuluu syödä aamupalaa. Ihme kun koulussa oli niin vaikea keskittyä kun ikinä ei syöty aamiaista. Perus tarpeet kyllä täytettiin. Kyllä me aina saatiin ruokaa kuitenkin vaikka välillä olikin nälkä kun ei ollut rahaa. Vaatteet pestiin kyllä jos ne itse vei pesukoriin. Henkisesti vaan kukaan ei koskaan ollut läsnä. Me olimme äidille henkisesti läsnä koska hän koki olevansa oikeutettu puhumaan lapsilleen siitä kuinka oli saanut turpaan isäpuolelta edellisenä yönä tai että naapurin setämies oli kerjännyt häneltä seksiä. Miten täysin kehittymätön lapsi pystyy käsittelemään sellaisia asioita? Ei me oltu äidin kavereita vaan lapsia.