Se hylkäämisen pelko. Se saakelin pikku paskiainen joka aina vaan nostaa päätään joka hemmetin tilanteessa. Kun johonkin asiaan joku sanoo ei niin siitä se helvetti pään sisällä repee. Tänään taas tuli se yksi ei joka ei oikeastaan edes omaan elämiseeni millään tavalla vaikuta mutta jotenki se taas vaan riipas syvältä. Ensin se järjetön raivo siitä että joku voi olla niin törkeä, vaikka ei asia niin oikeasti edes ole. Sitten se saakelin ahdistus siitä että enkö olekkaan tarpeeksi hyvä. Ja lopuksi kruunuksi kaiken päälle vielä se karmea tunne siitä että ei kuulu mihinkään. Ei sovi mihinkään joukkoon ja se ajatus siitä että kukaan ei halua minua mukaan mihinkään.

Se saakelin paska tunne kumpuaa sieltä lapsuudesta jossa minä jäin koulussa aina ilman paria, jossa minua ei koskaan valittu mihinkään peleihin tai joukkueisiin ja jossa jäin kaveriporukassa aina ulos. Se tunne on niin viiltävä että en todella haluaisi tätä tunnetta katsoa suoraan silmiin. Haluaisin tämän tunteen kanssa tehdä sen perus pakenemisen minkä aiemmin aina tein. Pari rauhottavaa naamaan ja seuraavat 15h taju kankaalla. En ole syönyt kyllä rauhottavia rajuinpiinkaan ahdistuskohtauksiin viimeiseen vuoteen joten jätän suunnitelman toteuttamatta.Tänään on kyllä ahdistanut koko päivän, enkä ole saanut sitä loppumaan. 

Se saakelin hyväksynnän jatkuva hakeminenkin on välillä todella uuvuttavaa. Jatkuva huomion hakeminen ja ihmisten itseensä koukuttaminen vain sen takia että saisi edes hetken tuntea itsensä tarpeeksi hyväksi. Eikö se hemmetti koskaan lopu? 

Päässä on taas sellainen vuoristorata meininki että tekisi mieli leikata koko pää irti.