Olen kerrankin ruvennut elämään sellaista elämää mistä jää ehkä muistojakin vanhuuden päiville muisteltavaksi. Olen saanut mahdollisuuksia toteuttaa asioita joita olen aina halunnut kokeilla tai tehdä. Pystyn harrastamaan asioita joista nautin. Olen saanut lähelleni ihmisiä jotka hyväksyvät minut sellaisena kun olen. Ainoa ihminen jolle joudun edelleen todistelemaan olemassaoloani ja tarpeellisuuttani on mieheni. Niin surullista kun se onkin. Suurimmilta osin kaikki on hyvin ja todella pidän elämästäni ja kaikesta siitä mitä olen saavuttanut, niin edelleen vain koen riittämättömyyden tunnetta mieheni kanssa. Mikään ei vain tunnu riittävän. Eikä tietenkään mikään mistä minä pidän tai mihin uskon, ole mitenkään päin sen arvoista että siitä voisi edes joskus keskustella. Se on oikeasti aika sydäntä repivää ettei miestäni kiinnosta mikään mikä minuun liittyy. En edes muista milloin hän olisi kysynyt päivästäni jotain. En muista milloin hän olisi oikeasti kuunnellut tai ollut aidosti kiinnostunut mistään asioistani. Tulee mieleen vain ne ajat jolloin olin koulukiusattu ja kaverit eristivät minut pois porukoista. Olen yrittänyt keskustella tästä asiasta, mutta kun miehen kanssa ei voi keskustella mistään. Kaikki asiat hoituu sillä kun jättää vaan puhumatta ja ei mainitse niistä enään koskaan. En uskalla näyttää useinkaan todellisia tunteitani koska häpeän niitä tai pelkään että saan riidan aikaiseksi. Miten kaikki voi olla samaan aikaan muka niin hyvin ja sitten taas aivan päin sitä itteään? En jaksaisi aina tyytyä siihen mitä saan mutta en haluaisi luopua myöskään rakentamastani elämästä. 

Joskus olisi vain helpompaa muuttua näkymättömäksi ja lakata olemasta. Tässä huomaa edelleen sen itsestään päälle napsahtavan persoonallisuuden joka muovautuu sen mukaan kenen seurassa olen. Elämässäni ei ole kovinkaan montaa ihmistä jonka seurassa voin olla ihan oma itseni. En jotenkin usko että on normaalia oman miehen (jonka kanssa tuli juuri 10 vuotta täyteen) seurassa tarvii hävetä omaa itseään niin paljon että yrittää koko ajan olla joku muu. Mitä hittoa! Miten tämä on tähän mennyt edes?! Onneksi sentään hän ei rajoita menemistäni tai elämääni yleensäkkään mitenkään. Sitä en kestäisi. Olen tehnyt päätökset kuitenkin elämässäni niin että voin tehdä mitä haluan ja milloin haluan. 

Tilannetta on kiristänyt ennestään meneillään oleva remontti joka on saanut hermot kiristymään kun molemmat on tosi väsyneitä. Tosin ei se ole mikään syy mihinkään. Ei me oikeastaan nykyään useinkaan tapella. Kinastellaan välillä vähän mutta ei olla riidelty isoja pahoja riitoja enään pitkiin aikoihin. Taitaa olla edellisesta aikaa jopa paljon yli vuosi. 

En halua olla enään sellainen joka aina miellyttää kaikkia! Miksi se on niin vaikeaa lopettaa sellainen!? Haluan olla oma itseni. En halua hävetä itseäni enkä halua muuttaa itseäni. En halua muokkautua muiden tarpeiden mukaan. En halua että analysoin ympärillä olevien ihmisien mielentiloja ja tarpeita ja muutun niiden mukaan juuri sellaiseksi kuin he odottavat minun olevan. Se on oikeasti henkisesti todella raskasta mutta kun sitä on pienestä lapsesta asti tehnyt niin siitä on kovin vaikea oppia pois. 

Lauantaina lähden taas omiin harrastuksiini että saan olla ihan vaan oma itseni. Remontitkin on melkein tehty ja saa sen osalta hengähtää talven ajaksi. 

a1b5d7ef179a46160bbca5b597b24b54.jpg