"Se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää, eikä kukaan muu sitä nää. Ja vaik sut on luotu kantamaan, nousemaan aina uudestaan, oon pahoillani en osannut lohduttaa, mutta lupaan, vielä se helpottaa."

Päivät on ollut aika mustia nyt. En näe taas valoa tunnelin päässä enkä ikkunan takana. Kaikki on pimeää ja sisällä on tyhjää. Olen saanut melko kylmää kyytiä eräältä ystävältäni. Välillä oli kummallinen hetki jolloin noin 20 minuuttia kaikki oli hyvin mutta sitten sama meno jotakui. Olen todella väsynyt ja kyllästynyt koska tälläiset jutut aiheuttaa aina sen jäätävän taistelun itseni kanssa. Mietin vain mikä minussa on vialla että ansaitsen tämän vaikka alitajuntani tietää kyllä että tällä kertaa se vika ei todellakaan ole minussa. En tiedä miksi kerta toisensa jälkeen ensin joku muu tekee tämän saman minulle ja sen jälkeen teen itse itselleni tämän saakelin aivoissa pyörivän helvetin "miksi mä olen vain niin paska". Enhän minä ole paska. En ole tehnyt enkä sanonut mitään väärää. Olen yrittänyt olla hyvä ja auttavainen ihminen. Silloin se vika ei ole minun. Vika on silloin toisessa päässä. Mutta silti aivoni väkisin vääntää asiaa niin että vika on oltava minussa. Minun oli pakko tehdä jotain väärin tai olla liian tyhmä ollakseni tarpeeksi hyvä. Miten hitossa saan tämän päänsisäisen taistelun loppumaan?! En jaksa sitä. En jaksa enään yhtään mitään. Haluan kyetä ymmärtämään että olen hyvä ihminen joka törmää liian usein vain ihmisiin jotka ei ole niin hyviä. Olen liian helppo saalis herkkyyteni ja överiempaattisuuteni takia. Vaikka lähes aina kyllä tiedän että ihmisessä on jotain mätää ja tiedän milloin minulle valehdelleaan niin se halu uskoa siihen ihmiseen on niin kova että aina menen siihen samaan ansaan ja pian huomaan olevani yksin kaikki energia ja hyväntahtoisuus pois imettynä. Miksi annan ihmisten tehdä tämän itselleni kerta toisensa jälkeen? Onko empaattisuus ja auttavaisuus muuttunutkin minulla vahvuudesta heikkoudeksi?! Näinkö häilyvä niidenkin raja on? 

Olen niin hemmetin yksin näiden asioiden kanssa. Ei kukaan terve ihminen tiedä miltä tuntuu taistella itsensä kanssa joka hemmetin päivä. Taistella itsensä kanssa oikeudestaan olla olemassa. Se sattuu kun on rikottu ja käytetty niin monta kertaa hyväksi että sitä alkaa kuvitella että ei ole oikeutta olla olemassa tai ei ole oikeutta vaatia että minua kohdeltaisiin hyvin. Se tuntuu siltä kun joku repisi minua pala palalta osiksi ja polkisi lattiaan. En uskalla vaatia mitään tai sanoa jos minua on mielestäni kohdeltu huonosti etten saa siitä paskaa niskaani. Mielummin pyydän anteeksi vaikka en olisi mitään tehnytkään että kukaan ei vain hylkäisi minua. Minut on hylätty niin monta kertaa jo että sen takia olen sulkeutunut taas kuoreeni. En edes halua olla kaveri kenenkään kanssa, enkä tutustua kehenkään kun tiedän jo lopputuloksen. Miksi haluaisin kokea sen aina vain uudestaan? 

Pitäisi ehkä miettiä taas psykiatrille menoa. Onnistuin kannattelemaan itseäni lähes kaksi vuotta kunnes jälleen vajosin hiljalleen pohjaan.