En ole taas pystynyt kirjoittamaan tänne mitään koska asioiden kirjoittaminen ja niistä puhuminen vaatii niiden ajattelua vaikka ne kyllä muutenkin pyörivät päässäni lähes taukoamatta. Töissä on tapahtunut paljon asioita joita en halua tänne edes ladella. Tuntuu vain että kaikki sielä ovat kääntyneet minua vastaan ja olen ns. kussut heidän aamumuroihinsa.

Olen todella pohjalla ja tunnen olevani pelkkä vaeltava ihmisen raunio. Tai pelkkä tyhjä kuori. Olenhan ennenkin romahtanut ja noussut jaloilleni mutta nyt se taas tuntuu kaukaiselta haaveelta. Sydän lyö koko ajan täysiä ja tuntuu että se tulee kurkusta ulos. Tekisi mieli kiljua niin kovaa kun kurkusta lähtee ja mäiskiä kirveellä koko asunto palasiksi. Harva ymmärtää tilani olevan melko vakava. 

Tätä menoa ei mene montaakaan viikkoa että joudun osastolle. Aivoni eivät toimi samalla teholla kuin ennen. En pysty välillä ottamaan minkäänlaista tietoa vastaan ja kaikki tapahtumat jäävät muistoihin kuin sumun ympäröimänä enkä välillä muista ovatko ne oikeasti tapahtuneet vai ovatko ne olleet unta. Pitäisi varmaan ottaa aikalisä töistä ja keskittyä itseeni mutta elämä on liian kallista. Pakko käydä töissä. Sairasloma tietenkin kävisi mutta henkisille ongelmille se ei tee hyvää koska mietin ja huolehdin että kuka minun työt sitten hoitaa. 

Olen myös miettinyt työpaikan vaihtoa mutta sieltä tutusta ja turvallisesta on niin vaikea lähteä. 

Voimat on ihan loppu. Olen ihan ylikuormittunut enkä jaksaisi kuunnella muiden ongelmia ollenkaan mutta en kehtaa olla kuuntelemattakaan. En enään tiedä mitä pitäisi tehdä. Toivon vain etten flippaa totaallisesti. Ajattelen itseni tappamista joka päivä. Tiedän etten siihen itse pysty mutta lähes toivon että liikenteessä joku juoppo ajaisi kylkeeni. 

Kavereita on alkanut ilmaantua ympärilleni mutta nyt on ruvennut jo ahdistamaan. En haluaisi poistua kotoa välillä ollenkaan mutta toisaalta en halua olla kotonakaan. En jaksaisi tälläistä soutamista ja huopaamista mutta minkäs mahtaa kun päässä on vikaa. 

Käyn AAL: vertaistuki ryhmässä joka on aivan ihana. Olemme kuin suuri perhe ja sielä tuntee itsensä aina tervetulleeksi ja koskaan ei tarvitse hävetä tunteitaan koska muut painivat samojen ajastusten ja tunteitten kanssa. 12 askeleen ohjelmassa puhutaan paljon jumalasta johon en todellakaan usko. Jos tämä jumala olisi olemassa, miksi kummassa se antaisi ihmisten kärsiä näin?!?! Joka ryhmän lopussa luetaan tyyneysrukous joka menee näin:

Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne jotka voin ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan.

Olen käynyt ryhmässä 2,5 vuotta enkä kertaakaan ole tähän rukoukseen saanut vastausta. Ehkä siihen jumalaan vain pitäisi sitten niin kovasti uskoa että joskus saisi vastauksen. En vain pysty siihen. Samanlainen taruolento kuin peikot ja keijutkin.