En ole hetkeen kerennyt kirjoittamaan vaikka aiheita olisikin riittänyt. Meidän naapuriin muutti narkkari pariskunta jonka seurauksena me päätimme toteuttaa pitkäaikaisen haaveemme ja ostaa talo. Kävimme katsomassa monia mutta päädyimme sitten lopulta 100 neliöiseen tiilitaloon mieheni siskon naapurissa. Talossa asui vanha pariskunta jotka olivat itse rakentaneet talon aikoinaan. Remonttia joutui tietenkin tekemään mutta en olisi ikinä kuvitellutkaan että näin paljon kuin sitä on tehty. Puolet on vielä tekemättä. Stressi on ollut sanoin kuvaamatonta. Välillä on tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin ja poistua koko talosta lopullisesti. Toisinaan taas tunnen suurta ylpeyttä että olen ollut niin rohkea (kerrankin elämässäni) että olen ottanut näin suuren askeleen elämässäni. 

Vastoinkäymisiä on ollut koko ajan. Koko ajan on selvinnyt lisää remontoitavaa, joku on hajonnut, remonttimies on kännissä, viemärit on jo toista kertaa tukossa ja budjetti paukkuu reilusti pakkaselle. Satutin jalkanikin muuton yhteydessä kun kaaduin portaissa. Siitä on nyt puolitoista kuukautta ja jalka on edelleen todella kipeä. En tiedä miten oikein kestän tätä painetta mutta tässä sitä vaan ollaan edelleen. Muutama vuosi sitten en olisi todellakaan tähän kyennyt. 

Ahdistus on helpottanut todella noiden lääkkeiden aloittamisen ansiosta. Mahtavaa kun kerrankin löytyi oikeat lääkkeet ja voi jo melkein tuntea itsensä normaaliksi. Miehenihän ei ole koskaan ymmärtänyt ahdistustani mutta nyt kun remontti on kesken ja on ollut vastoinkäymisiä hän jopa tunnusti että häntä ahdistaa. Tokaisin vain että "nytpä tiedät miltä minusta tuntuu joka hemmetin päivä". 

Me nukuimme puolitoista kuukautta patjoilla lattialla. Koko talo oli vuorattu suojapahveilla ja pölyn määrä oli mieletön. Kurkku oli kipeä kun hengitti kokoajan betonipölyä. Aluksi talo oli myös niin kylmä että piti nukkua pitkät vaatteet päällä että tarkeni edes jotenkin. 

Remontin piti olla jouluksi valmis mutta meillä ei edelleenkään ole toimivaa suihkutilaa eikä saunaa. Liikaa vastoinkäymisiä, mutta niihinkin alkaa jo jotenkin tottumaan. Se on vain sitä minun tuuriani. Olen tottunut että kaikki menee aina suoraan sanottuna päin vittua ennen kuin joku voi ees ostittain mennä hyvin. Tosin aina petyn yhtä paljon. 

Ihmettelen että en ole ahdistunut lainkaan siitä että olen pankille velkaa 190 000e. Se on outoa koska ennen kun sain opintolainani maksettua olin siitä todella ahdistunut. Opintolainaa oli kuitenkin "vain" 11 000e. 

Koira on ollut aivan ulapalla kun ei ymmärtänyt aluksi että miksi me ollaan täällä. Ei ollut mitään mikää liittyy kotiin. Koko omaisuus oli autotalliin sullottuna. Nyt vasta jouluksi vedin kaikki pahvit lattioilta ja kannoin sisään huonekaluja. Keittiökin onneksi valmistui jouluksi joten sain astiat yms sisään. Puolitoista kuukautta ainoa vesipiste oli vessan lavuaari, paitsi silloin kun vedettiin uusia käyttövesiputkia sinne. Silloin ainoa vesipiste oli ulkona puutarhaletku. Oli luksusta saada keittiö ja kodinkoneet. 

Harmittaa että en oli käsistäni kovinkaan hyvä joten en osaa oikeastaan tehdä mitään. Ne asiat mitä yritin tehdä, sössin melko pahasti. Stressin takia ollaan sitten tietenkin riidelty näistä kömmähdyksistä melko railakkaasti. Ei ole tehnyt hyvää itsetunnolleni. Ja sitten kun en enää tahdo edes yrittää tehdä niin haukutaan että olen laiska ja syytellään aivan järjettömistä asioista. Olen vähän hukassa että mitä pitäisi tehdä kun kaikki on aina väärin ja huonosti tehty mutta silti on pakko tehdä koska muuten on laiska paska. Hohhoh. Päätä särkee tämä kaikki ajattelu. Mutta hei, olen jo jonkin asteinen voittaja koska talo on jo minun ja remontti puoliksi tehty. Voin ehkä olla vähän ylpeä itsestäni.