Pääsin pois hetkeksi remontin keskeltä. Sairaslomani ansiosta pääsin lähtemään ouluun. Täällä onkin talvi toisin kuin kotopuolessa. On ollu toisaalta ihanan helpottavaa olla pois sieltä ahdistavasta hyörinästä mutta täälläkin ahdistaa. Täällä on siskoni 9kk vauva ja siskon miehen 9 ja 5 vuotiaat pojat. Pojat ovat kurittomia ja toisella on ilmeisesti adhd. Koko ajan saa olla paimentamassa ja kaitsemassa. Siivomisesta ei tule hetkeksikään loppua. Se aika mitä ei siivota niin hoidetaan lapsia. En kyllä kestäisi tälläistä elämää hetkeäkään. Kiitän taas luojaa tai mitä vaan ikinä tuola jossain onkaan että minulle ei ole suotu ainuttakaan lasta. 

Jo pelkkä muutaman minuutin yksin oleminen lapsen kanssa tuo liikaa vastuuta ja ahdistaa suunnattomasti. En käsitä miten jonkun pää kestää sen huolen ja vastuun määrän. 

Koen jotenkin olevani epänormaali koska en käsitä tälläistä perhe-elämää ollenkaan. Yleensä kaikki jossain välissä kaipaa perheen perustamista mutta minua lähinnä oksettaa koko ajatus. 

Oli silti ihana päästä tänne koska kaikesta huolimatta tuo siskon tyttö joka on siis kummityttöni on kerrassaan suloinen tapaus. Rakkauden häntä kohtaan tunnen vaikka ehkä jollain tapaa jopa pelkään häntä. 

Muutamia ahdistuskohtauksia on taas ollut. Koti-ikäväkin on aina välillä. Tulee huono omatunto kun ei ole auttamassa mutta kun enhän edes osaa mitään. 

Huomasin että olen taas lihonut. Kävin puntarissa ja se näytti tähtitieteellisiä lukemia. Pakko aloittaa laihduttaminen ennen kuin paisun valaan kokoiseksi. Hävettää että olen päästänyt itseni tähän kuntoon.