Luokkakokous oli ja meni. Ahdisti ja jännitti ihan mielettömästi mennä sinne. Mentiin kyllä pienellä porukalla sinne samaan aikaan niin se vähän helpotti mutta sydän hakkasi todella lujaa ja kädet hikoili. Niinkun arvelinkin niin monikaan ei tervehtinyt minua eikä muutenkaan noteerannut. Puheensorina oli kova ja ihmiset oli jo pienessä humalassa. Muulle meidän porukan tyypeille tultiin juttelemaan mutta minä jäin ulos siitä niinkuin arvasinkin. Vedettiin pieni kierros jolla jokainen kerto vähän missä on ollut 10 vuoden aikana joka on kulunut yläasteelta pääsyn jälkeen. Melkein oksensin ahdistuksesta. Kädet tärisi ja oli vaikeaa hengittää. Kun vuoroni tuli, takeltelin sanoissa ja tärisin kuin haavanlehti mutta selvisin hengissä. 

Alkuillan olin vähän ulkopuolinen mutta onneksi yski ainoista kavereista yläasteajoilta joihin olen koulusta pääsyn jälkeen pitänyt yhteyttä vietti aikansa minun kanssani ettei tarvinnut olla yksin. Mutta kuten arvasin, kukaan ei kysellyt minulta mitään tai muutenkaan jutellut kanssani koko iltana. Olin samaa ilmaa kuin yläasteellakin. Oli hauskaa mutta hauskempaakin olisi voinut olla jos ihmiset olisi aikuistunut enemmän. Odotukset sen saralta oli vähän liian korkealla. Tosin olisin itsekkin voinut käydä juttelemassa muille mutta ahdistuksen takia en vain saanut suutani auki. Välillä harmitti katsella kuinka kivaa muilla oli ja kuinka yhtenäisenä porukkana kaikki muut piti hauskaa ja minä olin ylimääräisenä erillään muista. Sovittiin että pidetään uusi kokous mutta saa nähdä jääkö vain puheeksi. Lähdin pois kahden aikoihin ja menin nukkummaan. Aamulla kun heräsin pakkasin kamani samantien ja lähdin kotiin. Oli ihana tulla kotiin. 

No tulipahan sekin nyt koettua ja huomattua että mikään ei ole muuttunut ja olen ihan yhtä mitätön ihminen kun ennenkin. Ilta vain vahvisti taas negatiivista käsitystä itsestäni.