Eipä oo taas tullu kirjoteltua kun ahdistaa kirjoittaa asiat ylös. Niistä tulee silloin liian todellisia. Mielialat on heitellyt lattiasta kattoon ja välillä toivoo kuolevansa ja välillä on onnensa kukkuloilla. 

Kaikki tunteet tulee niin isoina että välillä tekisi mieli luovuttaa ja seota lopullisesti. Mitään ei voi tuntea normaalisti. Mitään ei voi olla tuntematta. Olen ilkeä ja töykeä kaikille koska kaikki asiat menee niin sanotusti tunteisiin niin pahasti että menetän hermoni heti. 

Väsymys on aika kova. En tiedä johtuuko se tästä loputtoman pitkältä tuntuvasta talvesta ja päivän lyhyydestä mutta ei oikein jaksaisi mitään tehdä. Kotikin on sen näköinen. Välillä sekin ahdistaa mutta välillä osaan onneksi ajatella että kerkee sitä myöhemminkin. 

Olin eilen ystäväni kanssa helsingissä katsomassa erästä lempi laulajaani. Ajoin ensin ystävän luo hyvinkäälle. Se ahdisti koska en ole koskaan kyseisessä kaupungissa käynyt. Navigaattorikin lakkasi yhtäkkiä toimimasta kun oli enään muutamia kilometrejä matkaa jäljellä. Meinasin saada hermoromahduksen mutta löysin kuitenkin perille. Käytiin yhdessä sitten kauppakeskus willassa. Ihmisten paljous ja outo paikka sai olon todella tukalaksi. Ahdisti todella paljon ja sydän hakkasi täysiä. Onneksi saatiin asiat nopeasti hoidettua. Toinen ahdistava asia oli junamatka helsinkiin. En tiedä miksi junat ahdistavat. Ei siellä ollut edes kovin paljoa ihmisiä. Helsinkiä tietenkin pelkään kuollakseni. Toisaalta se on tosi kiehtova paikka mutta pelkään sitä ja sitä ihmis määrää. 

Keikka oli mahtava ja nautin siitä todella mutta oli ihanaa kun pääsi lähtemään pois. Matka juna-asemalle oli taas pelottava. Yöllinen helsinki vasta pelottava onkin. Vaikka olenkin kaupunkilaistunut mutta helsingissä maalaistyttö astuu kehiin. Helpotus oli suuri kun päästiin kotiin turvaan. Aamulla tietenkin halusin heti kotiin ja oli ihanaa tulla kotiin vaikka en ollut kuin vajaan vuorokauden poissa. 

Huomautin hieman rivien välistä eräälle ystävälleni siitä että kun minua tarvitaan niin olen aina auttamassa mutta kun itse tarvin apua niin kukaan ei koskaan auta minua. En tiedä tajusiko. Tuskin. Ärsyttää kuinka itse keskeisiä ihmiset on. Minulla on elämäni aikana ollut yksi ystävä joka on ollut luonani synkimpinäkin aikoina, tukena ja ollut siinä niin kauan että olo on ollut parempi. Nyt hän asuu muualla emmekä nää useinkaan. Siskoni vuodattaa omat ongelmansa aina minulle mutta en edes muista koska hän olisi kysynyt mitä minulle kuuluu. Tuntuu vähän kurjalta ettei ketään kiinnosta mitä minulle kuuluu. Osa olettaa että oli mitä oli pärjään aina ja sitkuttelen pinnalla kyllä. Osaa ei kiinnosta. Joskus jos yrittää kysymyttä kertoa niitä kuulumisia, ei edes kuunnella tai ei vastata ja jatketaan omasta elämästä paasaamista. Tottakai kuuntelen ja autan minkä voin mutta voimavarat on minullakin rajalliset. Tunnen oloni niin ulkopuoliseksi. Tunnen olevani ulkona ihan kaikesta. 

Tekisi mieli hakea sairaslomaa töistä ja lähteä vähäksi aikaa muualle mutta en jaksa sitä uhkailua ja haukkumista mikä siitä seuraa. 

Uudenvuoden lupaukseni "elä enemmän" on kuitenkin toistaiseksi onnistunut. Vaikka kuinka on ahdistanut olen poistunut kotoa. 

Drowning.jpg