Toissa päivänä sain sen puhelun taas jota kukaan ei halua saada. Vaari oli löydetty kuolleena. Menin täysin shokkiin ja itkin ja huusin. Pyysin viestillä työkaveriani ilmoittamaan pomolleni että en kykene töihin enkä pysty itse soittamaan kun itken niin paljon että puhuminen ei onnistu. Suraavana aamuna hain sairaslomalapun ja astuin juuri ulos lääkäristä kun pomoni soittaa ja alkaa haukkumaan minua. Haukkui aivan pystyyn ja uhkaili töiden loppumisella koska hän ei ole saanut hankittua minulle sijaista. Määräili kuinka paljon saan vaariani surra. Isovanhempia ei saa surra koska pitäisi tietää että he kuolevat kuitenkin. Haukkui ja nälvi minua ja arvosteli. Se olikin juuri se mitä tähän surun keskelle kaipaa. Törkeimpiä lauseita oli esim "mene kotios siitä makamaan" "kyllä ton ikäsen pitäisi jo tietää että ihmiset kuolee" "kyllä muutkin tulee töihin vaikka niitten lapset on sairaita ja isät ja äidit kuolee" "ei ole mun vika jos työt lähtee ja talot lähtee alta" "rupee kuule vähä ottaa vastuuta asioista". En tiedä mistä nyt pitäisi sitten ottaa vastuu. Vaarin kuolemasta vai? Minäkö hänet tapoinkin? Sain kolme päivää sairaslomaa mutta joudun menemään perjantaina töihin. En jaksanut kaiken surun keskellä taistella oikeuksistani. Mieheni oli ihan raivona kun kuunteli puhelua vierestä. Kielsi menemästä perjantaina töihin mutta en jaksa enään taistella vastaan. Olisin halunnut surra niinkuin asian koen mutta näköjään siihen on joku sääntö kuinka kauan ja kuinka paljon ketäkin saa surra. Olen niin pettynyt tähän kohteluun että en kykene ajattelemaan muuta. Pyysi jän lopussa anteeksi että oli suuttunut ja sanoi ettei halua tapella mutta kuinka tälläisen kohtelun voi unohtaa? Aion hakea toiseen työpaikkaan. Tämä ei ollut eka kerta kun minua kohtaan ollaan kohtuuttomia tässä firmassa. Vietän kesälomani vielä mutta lähden sen jälkeen pois. Vaikka hän sanoikin että "sä oot mulle korvaamaton työntekijä enkä mä halua menettää sua". Niin no, ainoa tapa jolla menetät on se että annat ne fudut. Sopii yrittää. Onneksi kuulun liittoon. Soitinkin liittoon ja kysyin että mikä tässä nyt ei mennyt oikein. Olivat pöyristyneitä. Laidat ne on minunkin kupissani ja nyt hulahti yli. 

En ollut nähnyt vaaria hetkeen mutta nyt viimeksi kotona käydessäni kävin häntä katsomassa. Halattiin muutaman kerran lujasti. Hyvästelikö vaari minut? Arveliko hän että lähtö on lähellä. Vaari ei ollut edes kovin vanha eikä niinkään edes sairas. Lähtö tuli yllätyksenä.Onneksi mummu on sekaisin osastolla (alzhaimer) eikä ymmärrä mitä on tapahtunut. 

Olen pettynyt myös ystäviini jota ketään ei ole näkynyt. Ketään ei kiinnosta eikä kukaan kysy miten voin. Eikö ystävät ole sitä varten että he tukee vaikeella hetkellä? Itse kerroin kaikille mitä on käynyt eikä sen jälkeen kukaan ole kysynyt mitään tai ehdottanut että voisi tulla käymään. 

Viime postauksessani hehkutin onneani ja sitä kuinka ihanaa elämä taas on. Onko se niin että aina kun sen kirjoittaa jonnekkin tai sanoo ääneen niin kohtalo puuttuu peliin ja kääntää kaiken päälaelleen? 

Olin viimein oppinut taas uskomaan että olen ihan hyvä ihminen mutta jotenki tuo pomo saa minut aina lytättyä ja uskomaan taas olevani paskin työntekijä ja ihminen maan päällä joka on kaiken pahan alku ja juuri. Tietenkin kaikki muut työntekijät on hänen puolellaan ja nuolee hänen persettään minkä kerkiää vaikka kaikki oikeasti tietää että minua kohtaan ollaan oltu todella kohtuuttomia. Olen helvetin pettynyt tähän yhteiskuntaan ja sen kykyyn tuntea empatiaa toista kohtaan. 

Lepää rauhassa rakas vaari <3 

kuljet siellä
kai onnen tiellä
jäivät muistot mulle ikuiset
ne mua kantaa 
luo taivaanrantaa
siksi kuollutkaan koskaan et

terveiset sinne taivaaseen
juhlitaan sua taas uudelleen
eikä unohtaa
saa koskaan rakkaitaan
terveiset sinne taivaaseen
tunnemme sua niin kaivanneen
yhtä taivas ja maa
sut vielä nähdä saan. <3

428954e0nqoz37a9.jpg