Vaari on päässyt viimein "haudan lepoon". Kävin viikonloppuna hautausmaalla ja muistolehtoon oli ilmestynyt kultainen laatta jossa vaarin nimi oli. Helpotus siitä että tiedän missä vaari on ja suuttumus siitä kuinka kauan kesti että toinen pääsi vihdoin siunattuun maahan. Tänään olisi tullut aikaraja umpeen sirottelun osalta. Jos vaarin lapset ei olisi hakenut uurnaa olisi sosiaalitoimi haudannut vaarin kotipaikkakunnalleen. Toisaalta toivoin että uurnaa ei noudeta että vaari pääsisi sinne minne kuuluukin mutta helpottavaa silti että tietää missä vaari on. Ja että on paikka jonne voi viedä kynttilän. 

Mieliala on pysynyt aika kuosissa. Muutamia huonoja päiviä lukuunottamatta. Tykkään nykyään jopa kuunnella enemmän iloisia ja positiivisia biisejä. Ennen ne lähinnä ärsytti. Nyt taas angstaus biisit ärsyttää.

Oltiin viikonloppuna miehen kanssa yhdessä reissussa ja oli kivaa myös huomata että meillä oli yhdessä kivaa. En muista koska viimeksi olisi ollut kivaa yhdessä. Ei olla muutenkaan tapeltu oikeastaan ollenkaan. Jotenkin tuntuu ihan epätodelliselta että elämä alkaa voittamaan ja masennus on tyhjä muisto vain. En todellakaan olisi vuosi sitten uskonut että tälläinen seesteisyys voi olla arkipäivää. Elämä kulkee vain omalla painolla eteenpäin enkä enään pelkää tulevaisuutta kuollakseni. 

Ahdistusta on vielä välillä. Harvemmin kuitenkin. No krapuloissa tietenkin ahdistus on ihan kamala ja kestää muutaman päivän mutta menee kyllä ohi. Raha asiat on ainoa oikeastaan mikä aiheuttaa ahdistusta. Niitä tietenkin joutuu mälväämään joka päivä melkein mutta olen saanut talouden jonkunlaiseen hallintaan. En ostele töihin kalliita eväitä enkä juo joka päivä energiajuomia. Herkkuja ostelen vain viikonloppuisin enkä syö niitä kerralla vaan syön koko viikonlopun samoja. Pelkästään energiajuomien lopetus on tuntunut pussissa plus merkkinä. Roskaruokaa en osta enään juuri koskaan. Jos syödään roskaruokaa, mies yleensä maksaa. En halua tuhlata vähiä rahoja sellaiseen. 

Pikkuveli löysi tyttöystävän ja kävi tänään näyttämässä sitä kotona. Ylläri ylläri äiti oli taas aivan naamat ja antoi todella kauniin kuvan itsestään. Kyllä hävettää taas, vaikka kyllä kai veli tajusi varottaa että äiti on kännissä. Viimeiseen vuoteen äiti ei ole ollut kertaakaan selvinpäin kun ollaan käyty. Ei kai enään kykene näkemään meitä selvinpäin. Pelottaa kyllä että koska saa kantaa oman äitinsä arkkua. Jatkuvasti sammuilee kuulemma tupakki kädessä. Kohta varmaan palaa sitten koko talokin. Mutta minkäs sille voi. En voi asialle mitään. Olen kyllä sen sisäistänyt. Pikkusiskolla on edelleen vaikeata asian kanssa eikä velikään siitä mielellään puhu. Kyllähän se välillä tuntuu todella pahalta ettei ole äitiä eikä isää. En ole läheisissä väleissä kummankaan kanssa. Onneksi miehen perhe on ihana. Miehen isä käy lähes päivittäin ja auttaa meitä koko ajan jossain. Oltaisiin ihan hukassa ilman. 

Mutta kaikille oikeasti pimeydessä kamppaileville haluan sanoa että älkää ikinä luopuko toivosta. Jostain löytyy aina joku voimavara joka nostaa ylös ja jonka avulla saa elämänsä raiteille. Koskaan ei asiat ole niin huonosti että ainoa vaihtoehto on luovuttaa.