Talviloma viuhahti ohi niin nopeasti että en edes kerennyt oikeastaan huomaamaan ja nyt tuntuu siltä ettei sitä edes ollut. Ajoin pikkusiskon luo ensin ja siitä lähdettiin seuraavana aamuyönä ajamaan pohjoiseen isosiskon luo. Oli hauskaa mennä yllärinä ovelle ja toivottaa hyvät huomenet. Jouduttiin vähän huijaamaan koska sisko oli saanut vihiä tulemisestamme. Oli pakko huijata ettei tulla että tulo olisi ylläri. Oli kyllä ihan kamalaa valehdellla kun siskolla oli paha mieli enkä meinannut kestää sitä oloa kun tiesi että toinen itkee ja on tuskissaan kun luulee ettei rakkaimmat ihmiset tulekkaan. 

Viikko pohjosessa oli ihana ja samalla todella raskas. Henkisesti raskas. Kun ei ole itse tottunut lapsiperhe elämään niin se on aika rankkaa noin yhtäkkiseltään. Rakkaista rakkain siskon tyttäreni on maailman suloisin tapaus ja samalla maailman raskain tapaus. Nautin joka hetkestä hänen kanssaan ja olisin halunnut rutistaa sen pienen ihmistaimen rusinaksi. Oli ihanaa nähdä taas puolenvuoden tauon jälkeen. Olen silti niitä aikuisia jotka ei osaa eikä niinkään nauti leikkimisestä. En vain todellakaan osaa ja ahdistun siitä. Oli tietysti juttuja mitä oli aivan mahtava tehdä sen 3 vuotiaan pikkuvanhan uppiniskasen taaperon kanssa. Kuitenkin kun ei ole tottunut tuollaiseen elämään niin se välillä kävi henkisesti raskaaksi. Koko ajan pitää olla seurana, vahtia ja viihdyttää. En vain ole siihen sopiva. Mutta silti rakastin sitä, samalla kun kauhistelin ja pelkäsin sitä. 

Käytiin myös pikkuveljen luona. Oli ihana nähdä veljeä mutta tuli kyllä pahamieli siitä kun veljen tyttöystävä oli jokseenkin erikoinen. Nolasi veljeni melko lahjakkaasti. Tuntuu pahalta sanoa mutta onneksi asun niin kaukana veljestä ettei tarvi vierestä katsoa sitä touhua. En jaksa sitä että huolehdin aikuisista ihmisistä joiden elämästä en ole millään lailla vastuussa. Nämä kaksi on juuri sellaisia välinpitämättömiä että en kykenisi sitä katsomaan vierestä kun koko elämä tuhotaan järjettömän välinpitämättömyyden takia. 

Viikko tosiaan kulki kuin siivillä. Tuntu ettei mitään kerennyt tekemään vaikka tärkeintähän oli se että saatiin olla yhdessä. Siskon tytön kanssa viettämät minuutit ovat kullan arvoisia kun pystyy näkemään sen kaksi kertaa vuodessa livenä ja loput skypessä. Onneksi sekin on keksitty. 

Kun se ilta koitti että oli pakko lähteä niin tunteet oli kyllä aivan pinnassa. Helpompaa oli lähteä niin että siskon tyttö oli nukkumassa eikä tarvinnut nähdä sitä tuskaa hänen silmissään kun tädit lähtee mutta oli se silti järjettömän sydäntä särkevää käydä yöllä silittämässä sen viattoman ihmisen poskea ja kuiskata että tädin on pakko lähteä kotiin. Itkuhan siinä todellakin tuli ja itkin ensimmäiset kilometrit posket märkinä. Se on vaan niin väärin ja luonnonlakien vastaista että niiniin rakkaat ihmiset asuu niin järjettömän kaukana ettei minulla ole meriittejä matkustaa sinne kuin kaksi kertaa vuodessa. Sen asian kanssa on vain pakko yrittää elää ja tulla toimeen vaikka kuinka väärältä se tuntuisi. 

Kotiin kun tulin niin vastaanotto oli yhtä kylmä kuin vain osasin kuivitellakkin. Aina sitä kuvittelee jotain romanttisempaa mutta nyt oli niin kyllä niin kylmää että ulkona oleva pakkanenkin jäi toiseksi. Tapeltiin kaksi päivää ja mykkäiltiin pari muuta jonka jäljeen olin valmis taas pistämään pillit pussiin. Sitten taas yhtäkkiä täälä ekaa kertaa vuoteen mies siivosikin omasta aloitteestaan ja rupesi puhumaan minulla mukavasti ja nätisti. WTF?! Miesten sielun maailma on kyllä niin sekava että sitä ei kykene tajuamaan kukaan.

Isosisko on laittanut viestiä sieltä pohjoisesta kuinka heidän suhde ja muukin elämä on täyttä sitä itteään. On todella lohdutonta ja avutontakin lukea niitä kun et voi tehdä asialle mitään. Olen tietysti sanonut että haen hänet vaikka itse kotiin sieltä mutta jos toinen ei kykene lähtemään niin mitä voin tehdä? En todellakaan mitään. 

Omalla kohdalla en voi muutakuin olla takertumatta vihaan ja antaa elämän kulkea eteenpäin. En jaksa tuntea kaunaa enkä vihaa ketään kohtaan. On helpompaa antaa anteeksi tai tuntea sääliä muita kohtaan kuin tuntea sitä järjettömän kuluttuvaa vihaa heitä kohtaan jotka ei sitä todellakaan ole edes ansainnut. Elämässä on pakko mennä eteenpäin antamatta liikaa valtaa ja tilaa tuskalle ja katkeruudelle koska niillä ei ole tulevaisuudessa tilaa eikä minulla riitä energia niiden tunteiden ylläpitämiseen. Ikävä on nyt kyllä vahvinpana pinnalla ja on jopa tuskallista puhua isosiskosta ja siskon tytöstä. Kaipaan heitä niin kovin että sydämeen sattuu. Pelkään että pimeys oikeasti nielee minut taas vaikka olen aika hyvin oppinut pysymään pinnalla. Pinnan alla silti kuplii taas.