En ole saanut taas aikaiseksi kirjoittaa mitään. Elämä on ollut melko kiireistä tässä ja nyt kyllä olisi aika laittaa taas vähän jarrua päälle ennen kun rupeaa menemään liian lujaa. Välillä meinaa vähän lähteä lapasesta. Kai sitä ajattelee jaksavansa kaiken kun masennus on helpottanut mutta ei sitä kyllä ihan kaikkea jaksakkaan. Nyt tällä viikolla huomasin senkin. 

Joulu oli ihana. Pikkusisko oli meillä niinkuin viimeset 4 muutakin joulua. Myös eräs lapsuuden ystäväni tuli meille viettämään joulua. Oli todella hauskaa. Illalla juotiin viiniä ja syötiin juustoja ja pelailtiin naapureiden kanssa lautapelejä. Ihan paras joulu aikoihin. Mulla on maailman ihanimmat ihmiset kyllä ympärilläni. Mätiäkin kyllä mahtuu mukaan mutta on myös ne parhaat.

Isosiskon elämäntilanne on vaivannut kyllä ja me siitä jo saatiin riitakin aikaiseksi. Ymmärrän kyllä miksi sisko sanoo ja tekee mitä tekee koska olen itse ollut samassa jamassa mutta kyllä se aika turhauttavaa on kun et itse kykene asioille mitään tekemään muuta kuin kuuntelemaan. Eikä siinäkään mitään. Kyllähän minä kuuntelen mutta kun on itse juuri saanut päänsä pinnalle ja joku vetää koko ajan tahtomattaankin takaisin sinne pinnan alle niin tilanne on aika vaikea. Ei voi sanoa mitään mikä edes viittaa totuuteen koska se on se jota ei haluta kuulla. Ymmärrän senkin kyllä. En itsekkään halunnut mutta joskus jonkun on se pakko sanoa ääneen ja niin se minullekkin sanottiin. Mitä tehdä kun ei voi sanoa että ei jaksa kuunnella etten itse ahdistu taas? Olenko silloin itsekäs? Onko itsekästä ajatella kerrankin omaa mielenterveyttään? Kyseessä on kuitenkin oma sisko jolla ei ole muita kelle puhua. Paska tilanne. Ei voi muuta sanoa. Nyt kun minusta on tullut meidän perheen äiti, huomaan kuinka raskasta se on. Siskolle se onkin kova paikka että hän ei olekkaan enään se "äiti". Olen kuullut siitä nyt kuittailua sieltä suunnalta kuinka se oli ennen hän joka ne "viisaudet" sanoi. Sanoin vaan että mitä sillä on väliä kuka sen sanoo, kunhan joku edes. Sain kyllä tosin myös kuittailua masennuksen selättämisestä. Ihan kuin se olisi jotenkin väärin. Mutta siinä vahvistuu taas sääntö siitä että teet niin tai näin niin aina on väärin päin. 

Miehen kanssa ihan sama homma. Ensin valitettiin että tienaan liian vähän ja pitää hankkia toinenkin työ. Hankin toisen ja vähän enemmänkin ja vielä pari muutakin tapaa tienata ylimäärästä. Ei riitä. Ilmeisesti pitäisi olla 24/7 töissä ja tienata 5000e/kk. Vaikka tuskin sekään riittää. Kaiken tän lisäks, siivoon, pyykkään, teen ruuat, käyn kaupassa ja hoidan kaikki käytännön asiat kotona. Ei riitä. En enään tiedä mitä helvettiä pitäisi tehdä että kelpaisi tälläisenään edes jollekkin. Vielä kun oppisi ettei tuntisi huonoa omatuntoa joka kerta kun pyytää joltain jotain. Ihan on minullakin oikeus pyytää muilta kun muut pyytää minulta. Ihan on minunkin tarpeeni yhtä tärkeitä kuin muidenkin. Tän järkyttävän sairaalloisen syyllisyyden tunteen kanssa saa kyllä vielä tehdä töitä. 

Viikonloppu menikin sitten ekaa kertaa moniin kuukausiin ahdistuksen kourissa. En edes muista milloin viimeksi olisi ahdistanut noin paljon. No onneksi selvisin siitä taas. Pelotti silti että taasko se pimeys kappaa minut ja se ahdistus palaa pysyvästi. Toivottavasti ei nyt kuitenkaan ja onnistun pitämään pääni pinnalla. 

 

552b84d42c2cce903492f8b9500f186e.jpg