Nyt tuli sellainen fiilis että on aika kohdata menneisyyden haamut ja lukea vanhat päiväkirjat ajalta jolloin seurustelin sairaan tunnevammasen narsistin kanssa. En ole lukenut niitä muutamaan vuoteen ja viimeksi kun luin kirjoitin tänne blogiin otteita sieltä. Terapeutti joskus ehdotti että lukisin niitä aina säännöllisesti muistuttamaan siitä että asiani ovat tällä hetkellä oikeastaan aika hemmetin hyvin. Silti en ole niitä kyennyt lukemaan tai olen saanut luettua ehkä muutaman sivun jonka jälkeen en ole kyennyt jatkamaan. Nyt siis kuitenkin päätin että on sen aika. 

Mitä pitemmälle pääsin sitä enemmän alkoi ahdistamaan ja kuvottamaan. Se elämä jota elin, oli jotain niin sairasta että en kykene enään käsittämään miten ikinä annoin kohdella itseäni niin. Se ahdistus ja pelko mikä teksteistä heijastu, oli niin käsin kosketeltavaa että saatoin jopa todella taas palata niihin päiviin ja muistin elävästi sen kun eli jatkuvassa pelossa ja nurkkaan ajettuna. Muistin myös sen kuinka joka päivä nöyryytettiin niin paljon että en tuntenut olevani enään kukaan. Lähes joka sivulla toivoin kuolevani tai halusin tappaa itseni. Olin kirjoittanut myös että en halua miehen jättävän minua koska tarvitsen häntä. Mihin? Mihin minä häntä muka koskaan tarvistin? Teksteistä heijastu myös oma sairaalloinen takertumiseni. Toki olin silloin ihan lapsi eikä mieleni todellakaan ollut niin kehittynyt että kaikkia asioita olisi kovinkaan hyvin pystynyt käsittelemään. Varsinkin kun olen lähtöisin alkoholisti perheestä. 

Se täydellinen sinisilmäisyys ja hyväuskoisuus oli myös jotenkin täysin käsittämätöntä. Osittain tiesin totuuden mutta halusin vain sulkea kaikelta silmäni ja leikkiä ettei mitään ole tapahtunut. Pieni anteeksi pyyntö riitti aina hyvittämään kaiken tuskan. 

Muistan kyllä myös niiltä ajoilta sen että yritin epätoivoisesti takertua myös muihin ihmisiin. En vain koskaan saanut tarpeeksi lujaa otetta näistä pelastusrenkaista ennen kun nykyinen mieheni astui kuvioihin. Vaikka hänenkin kanssaan on ollut vaikeaa niin se ei silti ole ollut koskaan niin tuskaisen lamaannuttavaa kun edellisessä suhteessani. Se suhde sairastutti minut niin vakavasti että kaikki lähimmäiseni kärsivät siitä. Varsinkin nykyinen mieheni. Vaikka hän on myös tehnyt vääriä päätöksiä niin nyt sen taas tajuan että en minäkään ole hänelle aina hyvä ollut. Luojan kiitos pääsin terapiaan ja löysin aal-ryhmän. 

En saanut eilen nukuttua illalla ennen kuin otin puolikkaan rauhoittavan ja tirautinpa yhden kyyneleenkin. En siksi että olisin katkera tai vihainen exälleni, vaan siksi että olin pahoillani itseni puolesta ja sen puolesta että oikeasti saatoin kuvitella että se oli se mitä olin ansainnut olemalla "vain tälläinen". On aika antaa itselleni anteeksi se että saatoin antaa toisen kohdella itseäni niin ja on aina antaa anteeksi se että pidin itseäni niin vähäpätöisenä. Anteeksi menneisyyden minä. <3 

"Anna anteeksi nuo,
heikkouteni ja
aamujesi paino,
päiväsi mustimmat,
Anna anteeksi nuo,
heikkouteni ja
iltojesi raivo,
pelkosi raskaimmat."