Onnistuin taas räpiköimään pinnalle ja olo on tasaantunut. Ahdistusta on himpun verran enemmän kun jokunen aika sitten mutta eiköhän se tästä. Huh. Tapasin perjantaina itselleni mielettömän tärkeitä ja ihania ihmisiä joiden keskellä voin rehellisesti ja aidosti olla minä itse. Se on helpottava tunne. Oli ihanaa jakaa sydämeltä asioita jotka on vaivannut ja joita en ole voinut kertoa kellekkään pelkäämättä että minut tuomitaan täysin. Tuollaisia ihmisiä on todella harvassa, joten jos onnistut sellaisen saamaan ystäväksi niin älä milloinkaan päästä irti. 

Ystävistä puheen ollen. Olen todella pettynyt isoon osaan ns. ystäviini. Olen myös todella surullinen että tilanne on sellainen kun on. On varmaan muillekkin tuttua että yhteydenpito varsinkin sellaisiin ystäviin jotka asuvat kauempana, joskus hieman vähenee. Silti yritin muutamaan pitää yhteyttä säännöllisesti ja kysellä kuulumisia. Kyllä minulle aina vastattiin ja juteltiinkin pitempi tovi mutta miksi se on aina niin että se yhteydenpito jää vain minun harteilleni? Minun mielestä se on epäreilua. Ehkä se myös kertoo siitä haluaako se toinen edes pitää yhteyttä? En ymmärrä. Nyt en jaksa enään soitella ja viestitellä perään. Tein sitä niin pitkän ajan yksin että joskus ehkä on vaan parempi luovuttaa ja antaa olla. Minua on ainakin ihan turha syyttää siinä vaiheessa kun he huomaavat että ei olla oltu yhteyksissä vuosiin. Sitten on myös nämä kaverit jotka pitävät yhteyttä vaan silloin kun tarvitsevat jotain. Hauskinta on vielä se että eräskin ei edes tajua olevansa sellainen. Tuollaiset kaverit on kyllä melkoisia kahlepalloja. Minulla ei tällä hetkellä oikeastaan ole kuin muutama hyvä ystävä joiden kanssa jaksan viettää aikaa. Kaikki muut on ajan myötä tippunut kelkasta. Olisi se kyllä ihanaa jos olisi enemmän ystäviä joiden kanssa viettää aikaa. 

Tässä tänään mietin myös sitä että masennuksen voittamisen jälkeen olen kyllä paljon energisempi. No tietenkin. Mutta siis on paljon helpompaa tehdä kotona juttuja. Ennen en jaksanut muuta kuin istua koneella ja katsoa telkkaria. Teen myös päivätyöni lisäksi montaa eri keikka hommaa. Masennuksen ollessa synkimmillään oli todella rankkaa selviytyä edes päivätyöstäni. Välillä huomaan kyllä vielä muinaisjäännöksenä sen että ahdistun jos olen sopinut liikaa töitä tai muita menoja, peläten että en jaksa mutta sitten jos olen kotona tekemättä mitään niin ahdistun koska on pakko tehdä jotain koko ajan. 

Onnistuin siivotessa myös heittämään mielettömästi tavaraa roskikseen. Yleensä hamstraan kaiken näköistä arvotonta roinaa kaappeihin koska niitä ei vain voi heittää pois kun ei ne rikkikään ole ja jos niitä vaikka joskus tarvii. Nyt tosiaan siivosin kaapit ja raa'alla kädellä viskelin tavaraa menemään. Siitä tuli kyllä hyvä olo. Jotenkin helpottava olo. Ihan joka paikkaa en ole vielä kolunnut mutta pitää tässä kevään aikana käydä joka nurkka lävitse. 

Kummitäti lähetti minulle kuvan itsestäni kun olen pieni vauva. En ole ennen nähnyt itsestäni sellaista kuvaa jossa olen noin pieni. Ensin en edes tunnistanut itseäni siitä. Sitten kun tunnistin niin se oli jopa liikuttava hetki. Se oli aito todiste siitä että minäkin olen joskus ollut vauva. Oli todella outoa jopa käsittämätöntä nähdä sellainen kuva kun ei todella ole koskaan sellaista nähnyt. Löysin taas palan itseäni. 

Todellakin siis pelkäsin taas yhden masennuskauden alkavan mutta jännä huomata miten aivot jo automaattisesti taistelee sitä vastaan eikä anna minun vaipua pimeyteen vaikka tekisi välillä mieli antaa periksi. Aivot sanoo vaan että ei onnistu ja tässä sitä taas ollaan niinkuin mitään ei olisi taas ollutkaan. Puolivuotta opetin aivoilleni uusia ajatusmalleja ja kehitin niitä torjumaan kaikkia negatiivisia ajatuksia ja tässä sitä ollaan. Se työ oli todellakin kaiken ajan arvoista. Ehkä vihdoin voin olla itseni herra ja vihdoin itse kontrolloida ajatuksiani ja tunteitani.