Tunnustan edelleen syyllistyväni överi empaattisuuteen. Edelleen liian usein ajattelen aina ensin muiden tarpeita ja kuormitan itseäni jatkuvalla syötöllä ajattelematta omaa mielenterveyttä. Olen yrittänyt päästä siitä eroon mutta kun se on niin syvälle iskostunut ja juurtunut että ei siitä niin helposti pysty pääsemään eroon. 

Luin artikkelin joka kertoi aiheesta. Se avasi silmiä taas lisää. Siinä sanottiin että "Kun herkkä ja voimakkaasti sekä omat että toisten tunteet kokeva lapsi kasvaa ympäristössä, jossa kaikenlaiset tunteet ja tarpeet eivät ole sallittuja, hän voi kehittää överiempatian selviytymiskeinokseen." Muistan että meillä ei ollut sallittua vaatia mitään tai haluta mitään. Meillä ei ollut sallittua tarvita mitään tai saada mitään mitä jollain muullakaan ei ole. Meillä ei ollut sallittua tuntea suuttumusta tai järjetöntä iloa omista saavutuksista. Mitään ei saanut haluta tai tarvita koska ei ollut rahaa ja äitilläkään ei ollut mitään. Omista saavutuksista iloitseminen oli itserakkautta ja kehuja tuli harvoin tai ne olivat väkinäisiä. Opin tunnistamaan ja reagoimaan perheen jäsenten tunteisiin toivotulla tavalla, tukahduttaen omat tunteeni ja tarpeeni. Pöyristyin jos sisaristani joku ei toiminut samalla tavalla. Saatoin ahdistua siitä pahasti ja pakottaa heidät pitämään suunsa kiinni. 

Meillä ei saanut tuntea mitään tuntemuksia mitkä saattoi mieltää mielenterveysongelmiksi. Silloin oli päästään vialla ja "samanlainen hullu kun isäsi." Olin aivan hukassa itseni kanssa. En saanut olla se joka olin. Olin vain se joka minun odotettiin olevan. Tietysti oli niitäkin päiviä että padotut tunteet purkautui ja protestoin kaikkea. Olin niinä päivinä ihan kamala lapsi. Siitä saan kuulla vieläkin kuinka äidin olisi tehnyt mieli "katkaista niskani." 

Lapsena todella opin lukemaan äitini tunnetiloja. Pelkäsin että hänelle tulee pahamieli ja koin olevani vastuussa äitini mielentilasta. Koin että ne tunteet jotka saivat äidille pahan mielen, olivat täysin vääriä ja niitä ei saanut missään nimessä näyttää. Niinpä opin niin sanotusti palvelemaan muiden tunnetiloja ja tarpeita ja työntämään omani sivuun. Minulla vaan ei saanut olla tarpeita. Olin aina huolissani muiden jaksamisesta mutta harvemmin välitin omasta jaksamisesta. Harvemmin vieläkään välitän. Nykyään kyllä onneksi jo enemmän. 

Elin yli 20 vuotta ylikuormitustilassa. Oman stressin lisäksi kannoin mukanani muiden stressin ja sen paienen siitä kuinka saisin kaikki korjattua ja kaikkien elämän tasaantumaan. Minulla oli jatkuvasti ahdistusta ja surullisia olotiloja vaikka välillä en osannut edes yhdistää niitä mihinkään. Yritin koko ajan lukea ympärillä olevia ihmisiä ja harjaannuin siinä todella hyväksi. Liiankin hyväksi. Ehkä siinä oli myös taustalla se että oli helpompaa katsoa muiden ongelmia silmiin kuin omiani. Aloin myös oirehtia fyysisesti. Koko ajan särki jotain paikkaa. Pää oli aina sumuinen. Olin todella väsynyt enkä jaksanut tehdä yhtään mitään. Istuin 10 vuotta tietokoneella kaikki päivät koulun ja töitten jälkeen. Saatoin joskus nähdä kavereita mutta aika vähäiseksi jäi. Kärsin myös unettomuudesta todella pitkään. En saanut öisin unta. Pyörin pitkään sängyssä koska aivot kävi ylikierroksilla. Heräsin aamuyöllä mietiskelemään. Aamusin olin liian väsynyt jaksaakseni nousta ylös. 

Sitten kun välillä huomasin omat tarpeeni vajosin siihen uhrin rooliin. Miksi kukaan ei auta koskaan minua kun minulla on vaikeaa? No varmaan siksi että ei kukaan vältämättä huomannut pahaa oloani koska keskityin liikaa muiden pahaan oloon ja auttamiseen. 

Pitäisi opetella suomaan itselleen ne tarpeet siinä missä muillekkin. Miksei minulla ole oikeutta näyttää tunteitani tai miksei minulla saa olla tarpeita. Miksi minä en saa olla onnellinen saavutuksistani? Miksi en saa olla joskus itsekäs ja asettaa itseni kerrankin muiden edelle? Miksi se on iskostettu niin syvälle minuun että itsestään huolehtiminen on huonolla tavalla itserakkautta, vaikka itserakkautta pitäisi olla kaikilla jonkun verran? Pelkään silti edelleen että jos näytän todelliset tunteeni, minut hylätään heti. Se hylkäämisen pelko näyttäytyy myös edelleen vahvana elämässäni. 

En myöskään osaa edelleenkään ottaa sitä positiivista palautetta ja kiitosta vastaan. Se on todella kiusallista ja koen aina että en ole ansainnut sitä. En ole koskaan oppinut saamaan sellaista palautetta vaikka tiedostan että tarvitsen sitä todella paljon. Jokainenhan sitä sisimmissään kaipaa.

Olen ehkä edelleen aika hauras mutta vahvistun silti päivä päivältä. 

b5c1758bd26aadc7bd071df3c119092d.jpg