Tyyni ja vakaa elämä. Täysin uusia asioita minulle. Omiin tunnekuohuihin koukkuun jääneenä on kova työ ollut opetella elämään tätä uudenlaista normaalia elämää. En enään haasta riitaa vain sen takia että saisin tyydytettyä omia "tarpeita". Alussa se oli tylsää ja olin usein kyllästynyt ja odotin koko ajan milloin alkaa tapahtua. Kesti kauan oppia siihen että riidan haastamisesta täysin turhaan vain siksi että on koukussa niihin tunnekuohuihin, ei ole mitään järkeä. Sillä ei saa aikaan muuta kun pahaa ja negatiivista. 

Olen miettinyt minun ja mieheni suhteen alkuaikoja. Olin silloin niin fuckedup että mieheni on kyllä saanut kärsiä siitä aika kovalla kädellä. Mieheni oli niihin aikoihin niin viaton ja herkkä. Minä terrorisoin hänen mieltään kaikella sillä paskalla mitä kannoin mukanani. Väkisinkin olen ruvennut miettimään että onkohan sillä suurikin osa siihen että nykyään mieheni on aika kyyninen ja negatiivinen. Olenko todella aiheuttanut niin suuren muutoksen hänen persoonallisuudessa? En tietenkään puolustele hänen vääriä valintoja ja niitä kamalia asioita mitä meidänkin suhteen aikana on tapahtunut mutta näin jälkeenpäin ajateltuna kun tajuaa miten on ihmisiä kohdellut niin mietin että olenko itse ajanut mieheni toisen syliin ja olenko itse provosoinut häntä tekemään tiettyjä asioita? Välillä hän yrittikin lopettaa suhteemme mutta roikuin väkisin kuin takiainen enkä suostunut päästämään irti. 

Tuntuu jälkeenpäin todella pahalta kun muistelee miten käyttäydyin ja miten kohtelin miestäni. En tiedä miten koskaan voin niitä asioita hyvittää. Käytin häntä laastarina edellisen suhteen päätyttyä ja haikailin vielä eksäni perään enkä edes peittänyt sitä. Käytin häntä suorastaan hyväkseni päästäkseni edellisestä miehestä eroon koska tiesin kuitenkin että se suhde koituisi kuolemakseni jos siihen jäisin. Toki rakastuin mieheeni heti kun aloimme tapailla mutta en edes yrittänyt toipua erosta ennen kun jo rakensin elämää nykyisen mieheni kanssa. Me muutimme heti yhteen ja mentiin melkein samaa kyytiä kihloihin. Pidin miestäni itsestään selvyytenä ja odotin että hän tekee kaiken puolestani. Kun hän rupesi muuttumaan ja oireilemaan niin sitten koin sen vaan sellaisena että hän halusi kohdella minua kuin paskaa. En vain ajoissa kyennyt tajuamaan että joku ihminen voi haluta minulle hyvää ja joku voi vilpittömästi rakastaa minua. Kyseenalaistin kaiken ja kaikki. Epäilin enkä luottanut. Syyttelin ja vähättelin. Haukuin ja halveksin. Käsittämätöntä millainen ihminen olen ollut.

Minulla ei ole ollut siis hajuakaan siitä millaista terve rakkaus on. Nyt on aika opetella se ja yrittää korjata se mitä korjattavissa on. 

 

ef17a9b85f750e812c9b35057fbda0e8.jpg