Kateus. Se yksi kuoleman synneistä. Viheliäinen ja suorastaan vittumainen tunne. Tunne jota ei todellakaan halua tuntea ja tunne jotka häpeää tuntevansa. Pienestä pitäen meidät on opetettu siihen että jos jollain muulla menee hyvin niin sitä pitää halveksia ja jos jollekkin sattuu jotain pahaa niin siitä iloitaan kun kerranki itsellä menee paremmin. Olen yrittänyt tästäkin vinoutuneesta kasvatusopistani päästä eroon mutta toisinaan se tuottaa todella vaikeuksia. Järjellisesti tiedän että en oikeasti toivo kellekkään mitään pahaa mutta salaa kuitenkin hykertelen mielessäni että kappas kun kerrankin sattui paska jollekkin muulle kun itselle. Se on väärin ja vihaan sitä piirrettä itsessäni. Kadehdin muiden hienoja koteja vaikka omanikin on oikeasti ihana, kadehdin autoja ja ihania lomamatkoja, kadehdin parisuhteita ja harrastuksia ja eritoten sitä että toisilla on rahaa kuin roskaa. Tiedän sen että tulen vallan mainiosti toimeen tälläkin palkalla vaikka tiukkaa on. Teen nyt sitä työtä mistä tykkään enkä voisia kuvitellakaan vaihtavani työnkuvaani vain sen takia että saattaisin tienata muutaman satasen enemmän. Minulla oli hieno auto jonka jouduin myymään koska sen pitäminen oli todella kallista. Nyt ajelen pikkusella ruosteen kukittamalla kotterolla mutta johon minulla on varaa. Parisuhteeni on hyvä mutta kaipaisin joskus sellaista yhteistä aikaa jossa molemmat voi pitää hauskaa. Kaipaan myös joskus sitä ihanaa lässynlässyn romantiikkaa mitä näkee elokuvissa. Meidän suhteessa sitä ei ole. En tosin itsekkään ole kovin romanttinen ja tunnen oloni kiusaantuneeksi jos suhde on liian lässynlässyn lääppimistä. Suurin ongelmani on siis ehkä se että on kovin vaikea olla tyytyväinen mihinkään mitä minulla on. Ajattelen edelleen liikaa sitä mitä en ole saanut tai mihin minusta ei ole. Peruja ehkä siitä vähättelystä ja alistamisesta mitä olen kokenut nuorena?  Huomaan myös toistuvasti vakuuttelevani muille (myös itselleni) että en kaipaa mitään matkoja tai hienoja autoja yms. Mitä enemmän vakuuttelen sitä helpommin uskon itsekkin niihin. Vaikka tottahan se on. En minä tarvitse niitä, mutta se joku alkukantainen kateuden tunne sieltä aina vain puskee läpi. Ehkä eniten kuitenkin myös pelkään sitä mitä muut minusta ajattelevat. Jos minulla ei olekkaan hienointa autoa tai puhelinta tai en käy matkoilla, että minua pidetään jotenkin totaallisesti epäonnistuneena yksilönä. Se on ehkä se pahin. Se johtaa myös siihen pakonomaiseen miellyttämiseen. 

Oikeastihan minulla on kaikki hyvin. On oma talo, auto, koira, ystäviä ja mies sekä sisarukseni. Olen perusterve ja minulla on työpaikka. Ei ole mitään syytä olla kenellekkään kateellinen mistään. Mutta suurta ahdistusta se vieläkin välillä aiheuttaa jos jollain muulla on joku asia paremmin. Yritän hokea itselleni aina kun se tunne tulee että se on typerää ja ei kukaan varmasti minullekkaan toivo mitään pahaa tai ole äärimmäisen kateellinen kaikesta mitä ympärilleni haalin. Ehkä siksi olen myös materialisti? Haalin ympärilleni kaiken näköistä että kaikki huomaisivat kuinka hyvin menee ja kuinka paljon olen saavuttanut elämässäni. Siinäkin on se huono puoli että sitten jatkuvasti pelkää että se kaikki otetaan pois. Mitä jos tuleekin tulipalo? Mitä jos joku murtautuu meille ja vie kaiken rahan arvoisen? Kyllä voi yksi ihminen väkisin tehdä elämästään vähän vaikeampaa vaikka kaikki on oikeasti ihan kunnossa. Iha järjetöntä pelätä mitään tulipaloja tai mitään kun mikään ei ole varmaa koskaan. Miksi murehtia asioita jotka saattaa ehkä tapahtua? 

Olen saanut tiputettua painoa 10 kiloa. Siitä olen ylpeä. Olen kerrankin onnistunut jossain. Näitä onnistumisia tarvitsen lisää että saisin itsetuntoani takaisin vaikka sekin on onneksi huomattavasti parantunut siitä mitä se on joskus ollut. 

Viikko vielä töitä ja sitten alkaa kesäloma. Olen kerrankin suunnitellut menoja kesälomaksi ja aion kerrankin tehdä lomallani jotain. En ole vuosiin tehnyt mitään kun ei ole ollut rahaa. Nyt annoin luvan itselleni käyttää kerrankin johonkin kivaan rahaa vaikka tosin tiedän että juuri nyt sitä ei ehkä ole kun pitäisi taloa laittaa. Mutta miksi minulla ei olisi joskus oikeus käyttää rahojani itseeni kun miehenikin käyttää omiaan itseensä vähän isommalla kädellä. Koen vain aina huonoa omatuntoa jos ostan itselleni jotain. Siihenkin pitäisi oppia ettei ihan joka asiasta tarvisi itseään sättiä ja ruoskia. Olen kyllä ansainnut itse työlläni ne rahat ja joskus myös saan itselleni niillä jotain ostaa. 

Jotenkin sitä näin monen vuoden itsensä kanssa taistelun jälkeen toivoisi vain olevansa jo valmis tähän maailmaan mutta työtä riittää aina ja aina vaan. Pitää vain jatkaa matkaa pää ylhäällä.