Kaikkien näiden vuosien jälkeen oli taas pysäyttävä hetki viime viikonloppuna. Kolahti jotenkin taas kovaa se kuinka pohjalla äiti on. 

Ensin pikkusisko soitti minulle torstai iltana että äiti oli ilmestynyt kalsareissa, miehensä paidassa ja ilman kenkiä taksilla hänen pihaansa (oli tullut taksilla 60km päästä). Oli pakottanut siskoni alkoon hakemaan viinaa. Asiasta nöyryyttävämmän teki se että siskoni on töissä siinä samaisessa kompleksissa missä alko oli. Enempiä konflikteja aiheuttamatta siskoni haki viinat jonka jälkeen äiti oli vielä niissä tamineissa painellut ilmeisesti läheiselle ärrälle hakemaan tupakkia. Koko kylä tietää että se on meidän äiti. Hävetti. Itketti. Varsinkin siskon puolesta. Itse en onneksi asu siellä enää mutta sisko asuu ja joutuu kestämään sen häpeän pahemmin. Itkin torstai iltana keittiön lattialla. Tuntui todella pahalta. Sisko sanoi vielä että äiti ei ollut käynyt pesullakaan varmaan kahteen viikkoon. 

Perjantaina ajoin itse kotipaikkakunnalle. Isosisko tuli sinne ristiäisiin ja näin taas ihanan siskon tyttöni. Oli ihana viettää hänen kanssaan aikaa. Kaikkein ihaninta oli ehkä kuitenkin tytön ilme kun he ajoivat autolla viereeni. Se oli vilpitöntä iloa ja rakkautta. 

Lauantaina ajoimme kaikki siskot sitten äitin luo kun äitin piti hakea kaupasta meille ruokaa. Ajettiin 60km sinne vain huomataksemme että kaupassa ei oltu käyty ja äiti oli niin kuutamolla että silmät pyöri päässä. Edelleen ne samat paskaset vaatteet päällä. Ei edelleenkään peseytyneenä. Oli todella pysäyttävän kamala kokemus tajuta kuinka rapajuoppo äitistäni on tullut. Enempää pohjemmalle ei pääse ellei kaiva itseään helvettiin. Sinne tosin äiti kaivaa tietään kovaa vauhtia. Kyllähän minä sen tiesin että sekaisin se ihminen on, jo ennen kun edes sinne mentiin mutta silti siitä aina pahasti pahoittaa mielensä kun omat lapset ei ole tarpeeksi hyvä syy skarpata. Saimme kuulla myös perus "painukaa vittuun" "haistakaa vittu" "mun oma asia jos ryyppään itteni hengiltä" kommentit. Oli todella mieltä ylentävä käynti. Isosisko näkee äitiä kerran vuodessa ja siskontyttö yhtä harvoin mummoaan. Sääliksi käy pikkuista kun mummo on tuollainen sairas ja kylmä ihminen. Se on järkyttävää katsoa omaa äitiään kun se istuu siinä sohvalla huojuen ja sammaltaen. Naaman iho kesi, hiukset oli lähes kaikki lähtenyt ja ne jotka ei, oli karmean paska kerroksen alla. Ei siinä ollut enään mitään samaa näköä kun siinä lapsuuden äidissä joka meikkasi ja piti itsestään huolta. Eikä meidän lapsuuden äiti ollut kylmä ja julma omille lapsilleen. Sitä vain miettii että miten pahoja me lapset ollaan oltu kun me ollaan kuulemma vaan oltu tiellä kun äiti olisi halunnut elää sitä omaa elämäänsä. Ei me tietääkseen olla pyydetty lupaa tänne syntyä. Tiedän toki että sairas ihminen sanoo mitä sylki suuhun  tuo mutta silti en kykene tajuamaan miten joku voi omille lapsilleen sanoa jotain niin julmaa. En myöskään vain käsitä että miten tähän pisteeseen on ajauduttu. Miten tästä kaikesta eskaloitu tälläinen helvetti? On kamalaa tietää ettei äiti elä enään kauaa tuolla menolla. Ja vielä kamalampaa on todeta se että että se kuolema olisi tässä vaiheessa jopa helpotus meille lapsille. On kamalan raskasta kantaa se häpeä ja huoli. 

Sunnuntaina jouduin lähtemään taas kotiin. Siskon tytön hyvästely oli taas yhtä raastava kun aina ennenkin. Vollotin ekat 60km kun ajoin etelään päin. Nämä välimatkat ovat aivan helvetistä ja raastaa aika pahasti. Varsinkin kun me sisarukset ollaan ainoastaan toistemme perhe. Muuta perhettä ei ole. Olen silti kiitollinen että minulla on ne sisarukset jotka kulkevat vierelläni ikuisesti.