Olenkohan turtunut jo kaikkeen paskaan niin paljon että kun sitä tulee niskaan niin se ei vain kertakaikkiaan tunnu yhtään miltään? Muutamia vuosia sitten olisin itkenyt silmät päästäni jos nämä asiat olisi silloin tapahtunut tai silloin sanottu. Nyt ei tuntunut yhtään miltään. Ihan sama kuin joku olisi toivottanut hyvää huomenta. Saman verran sykähdytti kuulla että mies on parisuhteessa minun kanssa vain kun ei ole muutakaan tekemistä. Se on kyllä aina sama juttu että vaikka oikeastaan ei ole mitään valittamista missään niin miehen mielestä kaikki on täyttä paskaa. Joo tietenkään se ei ole tarpeeksi että ei ole valittamista mutta miten voi kahdella yhdessä olevalla ihmisellä olla jotenkin niin eri käsitys ihan kaikesta? No aivan sama kuitenkin. Ei vaan tuntunut missään. Olen kai tottunut jo siihen etten saa kovinkaan paljoa rakkautta osakseni. Olen kokenut elämässäni enemmän hylkäämistä ja torjumista kun rakkautta ja hyväksymistä joten kai se on jo niin arkipäivää että ei siihen jaksa edes reagoida enää. Minussa vaan on kaksi eri persoonaa. Se joka välittää ja menee rikki aina välillä kun joku loukkaa ja se persoona jota ei vaan kiinnosta ollenkaan. Se kai ei ole kyllä hyvä merkki jos kiinnostus on hävinnyt kokonaan mutta samapa kai tuo. En kuitenkaan jaksa tehdä asialle mitään enkä uskalla ottaa riskejä ja lähteä uusiin tuuliin. Luultavasti olen tässä vielä 10 vuodenkin päästä valittamassa tästä samasta asiasta. Rakastan miestäni mutta en tiedä enään onko se sitä aitoa rakkautta vai sitä sairaanloista läheisriippuvuus rakkautta. Yritän vain korvata kaiken tunteettomuuden pelastamalla muita ihmisiä ja keskittymällä muiden ihmisten ongelmiin. Se on vain helpompaa kuin se että kerrankin katsoisi omia ongelmiaan lähietäisyydeltä silmiin ja tekisi niille jotain. Tietenkin olen myös aidosti huolissani kaikista ympärilläni olevista ihmisistä. Olen vain niin överiempaattinen että en kykene katsomaan vierestä sitä että ihmisillä on paha olla. Ajaudun aina välillä vaan todella tukaliin tilanteisiin tämän överiempaattisuuteni takia. Asetan oman elämäni silloin täysin toissijaiseksi jolloin saattaa myös kärsiä lähimmäiseni. En vain voi sille mitään. Tuntuu kuitenkin oikealta huolehtia muista, ehkä siksi että ei kukaan koskaan ole huolehtinut minusta. Se on tunne jota kaipaan. Se että joku olisi joskus huolissaan minusta. Se tunne että joku oikeasti välittäisi ja näyttäisi sen. Se on minulle täysin vieras maaperä. 

On hirveän vaikea hyväksyä itse itseään kun tuntuu että saa hyväksyntää osakseen niin harvoin että sitä on edes kovin vaikea vilpittömästi uskoa kun sitä kohdalle osuu. En tunnista omia tunteitanikaan enään. Alan olla taas hukassa itseni kanssa. Jatkuva hyväksynnän haku alkaa olla aika uuvuttavaa ja se on vaan niin surullista että sitä edes tarvitsee hakea koko ajan. En tiedä onko se vain oman pääni tuottama pinttymä jonka takia en huomaa että on myös ihmisiä jotka vilpittömästi pitävät minusta. Tuntuu että testaan ihmisiä koko ajan vain kokeillakseni että tykkääkö joku muka oikeasti minusta vai esittävätkö he vain. Olen siis siltä osin jokseenkin vainoharhainen. Ei ole hyvä juttu epäillä jokaista ihmistä "valehtelijaksi" jos he jotenkin osoittavat että olen heidän mielestä hyvä tyyppi. Uuvuttavaa on se että aivot yrittää vääntää asioista vaikeita ja monimutkaisia vaikka ne oikeasti olisi ihan simppeleitä asioita. Luen edelleen liikaa ihmisiä ja niiden tunnetiloja ja kehonkieltä. Tunnistan ihmisten katseista liikaakin asioita. Sekin on oikeasti todella uuvuttavaa. On vaikea olla kenekään seurassa rennosti kun lukupää raksuttaa koko ajan. Välillä on jopa kiusallista kun tunnistaa ihmisestä asioita jotka kertovat täysin päinvastaista mitä he puhuvat. Siihen kun vielä napsauttaa päälle sen muuttuvan persoonallisuuden seurasta riippuen niin en tiedä olenko koskaan täysin rento oma itseni kenenkään seurassa. Maailmassa on vain muutama ihminen jonka kanssa olen saattanut rentoutua ja näyttää oman itseni. Olen saattanut avautua rehellisesti ja näyttää omat aidot oikeat tunteeni. Yksi näistä ei ole edes oma mieheni (surullista, tiedän). Pienenä minulle oli diagnosoitu joku persoonan kehittymishäiriö joka johtui tästä jatkuvasta ihmisten lukemisesta ja heidän toiveidensa mukaan muuttuva persoona. Välillä en tiedä kuka sieltä peilistä minäkin päivänä katsoo takaisin vai katsooko kukaan. Oli välissä monta vuotta että en nähnyt siellä ketään.... Joskus vain mietin että tutustunko koskaan kunnolla siihen aitoon omaan itseeni vai kerkeekö se aina lipsahtamaan pois ulottuviltani?