Päivä päivältä sitä on vaan varmempi koko ajan että ero on ainoa oikea ratkaisu. Sitä jotenkin vaan yrittää silti pelata lisää aikaa että saa kypsyteltyä itsensä siihen että se lähtö todella on edessä. Yritän koko ajan mielessäni myös hyvästellä kaikkea sitä mistä joudun luopumaan. On niin hemmetin vaikeaa ajatella että oikeasti menettää kaiken mitä on saanut rakennettua. Mutta kun en ole onnellinen niin on pakko luopua jostain että saa jotain muuta tilalle. Jotain ehkä oikeasti parempaa. Olen vain niin hemmetin väsynyt tähän kaikkeen. En tiedä mistä tämänkin paskan purkamisen alottaisi. Pitäisi käydä pankissa selvittämässä että kuinka mahdollistetaan se että pääsen irti tästä talosta. Jos mies ei saa ostettua minua tästä ulos aion vaatia että maksamme ainoastaan korkoja niin kauan että talo menee kaupaksi. On pakko saada oma asunto ja pois tästä kaiken paskan keskeltä. En kestä jäädä tähänkään. 

Katsoin jo yhden asunnon valmiiksi ja nyt vain toivon ettei se kerkiä menemään siihen mennessä kun saan asiat setvittyä. Sisko lupasi lainata rahat takuuvuokraan. Huonekalutkin menee melkein puoliksi että ainoa mitä pitää ostaa on ruokapöytä ja pesukone. 

Näin kun yksinään ajattelee lähtemistä niin se tuntuu ihan hyvältä päätökseltä mutta sitten kun yhdessä puhutaan asiasta niin se joku kummallinen pakokauhu iskee ja sitä vain yrittää keksiä äkkiä jotain että saisi vielä vähän pitkitettyä väistämätöntä. Se hyppy tuntemattomaan on todella pelottava. Pelkään yksinäisyyttä. En ole koskaan ollut yksin. Yhtäkkiä en enään jakaisi mitään kenenkään kanssa ja olisi opeteltava nukkumaan yksin. Menettäisin kokonaisen perheen ja suvun ja olisin ihan yksin. Minulla ei ole täällä ketään. On vain työ. Muutama ystävä on, jotka ovat mieheni siskoja. Ei ne minua hylkää vaikka erottaisiinkin mutta tiedän että yhteydenpito vaikenee ja harvenee. En voi enään käydä samallalailla kylässä koska toinen siskoista asuu tällä hetkellä naapurissamme. Se voisi olla liian tuskallista nähdä vanha talo jonka on itselleen rakkaudella laittanut. En tiedä miten helvetillä ikinä selviän tästä tuskaisesta tiestä, mutta tiedän että tällä hetkellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin selvitä. Sitähän minä olen aina tehnyt. Selvinnyt. Koko elämä on ollut yhtä selviämistä. Ehkä se joskus muuttuu elämiseksi. 

Haluan vain löytää jonkun joka oikeasti olisi läsnä minua varten ja oikeasti tukisi ja olisi se turva jota minulla ei ole koskaan ollut. 

Tekisi mieli huutaa tuskasta mutta olen niin ahdistunut että olen lamaantunut taas täysin toimintakyvyttömäksi. Joudun töissäkin koko ajan käskemään itseäni liikuttamaan raajojani koska muuten jään paikalleni pönöttämään. Pelkästään sohvalta ylösnouseminen tuntuu liian kovalta palalta. En ole syönyt muutamaan viikkoon juuri mitään ja nukkuminenkin on jäänyt todella vähälle. En todellakaan tiedä miten helvetissä tästä selviän täysijärkisenä......