Olen taas saanut silmäni auki pitkän ajan jälkeen. Olen sulkenut silmäni kaikilta ongelmilta ja kuvitellut että kaikki on hyvin vaikka se ei todellakaan ole niin. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen. En enään kestä sitä arvottomuuden tunnetta ja sitä että kukaan ei ihan oikeasti ole minua varten täällä. Kukaan ei ihan oikeasti tarvitse minua tai kukaan ei ihan oikeasti kaipaa minua. En jaksa sitä vähättelyä mitä saan joka päivä osakseni. Kaikki mitä tunnen on väärin, kaikki mitä teen on väärin, koko olemukseni on täysin väärä. Uskon siihen jo taas itsekkin että en ole minkään arvoinen. En halua uskoa siihen. En todellakaan. En ymmärrä mitä ihmettä voi aina tapahtua että löydän itseni tästä samasta tilanteesta uudelleen ja uudelleen. Olen niin helvetin katkera että en ole koskaan tarpeeksi hyvä yhtään kellekkään. En halua todellakaan elää loppu elämääni näin. Mutta osaanko edes elää normaalia tasapainoista elämää? En ole elänyt sellaista päivääkään. Osaisinko olla sellaisen ihmisen kanssa joka oikeasti vilpittömästi välittäisi ja rakastaisi? Joka ihan oikeasti kaipaisi minua kun olen poissa tai joka oikeasti hyväksyisi minut sellaisena kun olen? Yrittäisinkö silti olla koko ajan joku muu niinkuin nytkin. Tuleeko ihan oikeasti se päivä kun voin olla oma itseni koko ajan? 

En vain kestä sitä ajatusta että joudun luopumaan kaikesta mitä olen saanut ympärilleni rakennettua. Taas se olen minä joka joutuu uhraamaan kaiken vain koska toinen ei suostu tulemaan senttiäkään vastaan. Vain koska ihan oikeasti toinen ei kykene näkemään omaa nenää pidemmälle. Vain sen takia että toinen asettaa omat tarpeensa aina muiden edelle. Onko se reilua? 

Olen kuitenkin jo lähes 30 ja en ole elänyt sitä normaalia perus elämää ikinä. Mutta onko joku sellainen ns. mallielämä johon kaikkien pitäisi tähdätä? Voiko sellaista muka olla? Onko aika kuitenkin asettaa realistiset tavoitteet ja elää sitä elämää johon on mahdollisuus? 

Pitäisi oikeasti olla vahva ja asettaa rajat sille miten ihmiset sinua kohtelee mutta miten se kuitenkin on niin hemmetin vaikeaa? Miksi silti joka hemmetin kerta sitä huomaa alistuvansa siihen toisen tahtoon ja lopulta hyväksyä sen toisen mielipiteen luopuen omastaan? 

Huomasin taas tänään pitkästä aikaa haukkuvani itseäni. Ihan oikein ääneen. Mitä hittoa?! Miksi se vika on aina muka minussa ja miksi helvetissä teen sen itselleni? Ihminen voi olla itselleen kyllä käsittämättömän julma ja paha. Elämässäni on paljon ihmisiä jotka ovat minulle ilkeitä mutta minä olen silti edelleen itselleni kaikkein pahin vihollinen. 

Mutta se tarve siihen että joku oikeasti tarvitsisi minua on niin kova että se ajaa minut vielä melkoisiin ongelmiin niin itseni kuin muidenkin ihmisten kanssa. Mutta lopultakaan en tiedä miksei se kuitenkin olisi sen kaiken arvoista. Ehkä minulekkin on kuitenkin jossain se elämä jossa on talo, perunamaa, auto, koira ja mies joka aidosti välittää. Onko se epärealistista vai onko se vain liian kaukana oleva tavoite? 

En halua olla paha ihminen tai loukata ketään mutta jos minua on loukattu koko elämä niin olisiko aika antaa itselle lupa loukata toista ja kokeilla siipiä jossain muualla? 

Eniten ehkä pelottaa se että tämä kaikki kääntyy lopulta minua vastaan ja olen täysin yksin kaiken tuhonneena.