Oikeasti haluaisin kyllä nyt tauon omista ajatuksista ja tunteista. Ihan vaikka päivä tai kaksi ilman mitään tunteita! Pää on ihan sekasin. Ahdistaa. Jotain on pakko tehdä väärin kun osaan vain karkoittaa ihmisiä läheltäni enkä saa ketään pitämään itsestäni niin paljoa että olisin minkään arvoinen. Tasan tiedän että miehenikin "haluaa" vielä "yrittää" vain koska tietää että menettää tämän talon kun olen kypsä täältä poistumaan. 

Pitäisi pistää myös lopullinen piste sille miten annan ihmisten itseeni kohdella. Vaikka sehän onkin vaan "huumoria".  Annan tehdä sen vain koska hyväksynnän hakuni on niin sairaalloista että en kykene sanomaan vastaan. Leikin vain itse mukana että se on tosi hauskaa. Välillä se ehkä onkin, mutta syvällä sisimmässäni otan sen kuitenkin tosissani. Mietin jatkuvasti onko joku sanottu minulle tarkoituksella ja naamioitu vain ovelasti huumoriksi vai ihan oikeestikko jonkun mielestä joku on muka hauskasti sanottu? Jossainhan sen huumorinkin raja on mentävä? Vai onko minulla vain huono huumorintaju? Vai toivonko vain että tietyt asiat ei olisi huumorilla sanottu? Ehkä. Tunnen itseni taas vain aivan hemmetin typeräksi. Miksi oikeasti päästää ketään lähelleen kun lopputulos on aina sama. Aina minä olen se jota sattuu kuitenkin vaikka yritän olla hyvä ihminen kaikille. Vaikka kuinka auttaisin ja välittäisin ja rakastaisin. Aina sama juttu. 

Väsyttää hymyillä kaikille kun sisällä velloo sellainen tuska että en osaa edes käsitellä sitä enää. Eikä kukaan edes huomaa sitä. Olen ilmeisesti hemmetin hyvin oppinut sen piilottamaan tai sitten ketään ei vain kiinnosta. Muutamat ihmiset tietää kyllä mitä elämässäni on meneillään. Osa tietää puoli totuuden,harvat ja valitut mitä ihan oikeasti on meneillään. En luota juuri kehenkään. En jaksa jauhaa kellekkään. Haluan vain olla hiljaa sohvan nurkassa ja kuunnella täysiä musiikkia. Puhuminen käy ihan työstä tällä hetkellä. 

Ja mikä hemmetti siinäkin on että ei vaan tunne olevansa oikeutettu vaatimaan yhtään mitään?! Miksi sitä aina vain tyytyy kaikkeen paskaan vain sen takia että se on sille toiselle helpompaa tai että ei vain ole ansainnut itse muka mitään muuta. Koen saatana huonoa omatunto kyllä joka helvetin asiasta. Ihan kuin olisin vain tiellä täällä ja joutaisinkin pyytelemään anteeksi pelkkää olemassa oloani. Kyllä aika hemmetin spessu ihminen saa olla että saa minut joskus uskomaan jotain muuta itsestäni kun sen paskan joka minulle on iskostettu päähäni lapsesta asti. 

Jos ei ole koskaan ollut tarpeeksi omille vanhemmilleenkaan, kavereille tai niille kummallekkaan miesystävälle jotka elämässä on ollut niin kelle helvetti tässä voisi olla riittävä? Miten ihminen voi olla olemassa mutta silti olla "ei kukaan". Miten en peilistä katsoessa vain enään näe siellä ketään? 

Tarvitsen vain empatiaa ja ymmärrystä edes vähän. Edes joskus. Haluan vain tuntea itseni tärkeäksi.Haluan tuntea sen tunteen kun joku oikeasti haluaa vain minut. Haluan tuntea sen tunteen kun joku oikeasti pelkää menettävänsä minut. Haluan tietää miltä tuntuu kun joku katsoo silmiin ja niistä näkee sen että olen yksi parhaista asioista mitä hänelle on tapahtunut.

Millä sitä muka ikinä oppii rakastamaan itseään kun tuntuu ettei kukaan mukaan rakasta......