Niinkuin arvelinkin tilanne kärjistyi entisestään tämän erään kaverini kanssa. Sain täysin mitättömästä aiheesta huudot ja raivot niskaani. Minut haukuttiin valehtelijaksi vaikka mistään en ole tälle ihmiselle valehdellut. Yritin kysyä mitä pahaa olen tehnyt mutta sain vastaukseksi vain ympäripyöreitä vastauksia vailla mitään tietoarvoa. Sanoin että en hyväksy että minulle puhutaan noin ja kas kummaa vastaaminen loppui toiselta osapuolelta siihen. Järkevästi kun ajattelen niin pitäisi jättää omaan arvoonsa. Kertoo paljon ihmisen persoonallisuudesta jos voi kohdella toista ihmistä noin julmasti joka ei ole muuta kuin auttanut ja ollut hyvä ystävä. En edes ole tuntenut häntä kovin kauaa. Itse en todellakaan edes kehtaisi puhua kellekkään uudelle tuttavuudelle noin! Olen vain sellainen ihminen että vaikka se olisi joku perus Pentti kadulla joka sanoisi rumasti niin se menisi syvälle luihin ja ytimiin asti. En kestä sitä että joku ei pidä minusta jos siihen ei ole syytä. Ymmärtäisin jos olisin sanonut tai tehnyt jotain ilkeää ja peruuttamatonta mutta en ole ollut edes yhteydessä koko ihmiseen juurikaan lähiaikoina. 

Hyvältä tuntui kyllä se että hänen veli puolusti minua. Ei se asiaan juurikaan kyllä vaikuttanut tietenkään mutta se että joku puolustaa ja ymmärtää sen että olen syytön, niin se kyllä lohduttaa. Mutta niin siis todellakaan ei pitäisi välittää. Ymmärrän että se vika on siellä toisessa päässä, mutta olen todellakin vain niin hemmetin kyllästynyt todistelemaan omaa arvoani ja oikeuttani olla olemassa. Kyllästyttää myös vakuutella sitä että olen tarpeeksi hyvä ihminen että minua kuuluu kohdella hyvin. Juu ja kyllähän niitä mätämunia aina sattuu kohdalle mutta mikä hitto siin on että ne on järjestäen kaikki minun kohdallani niitä. Helpompi olisi myös kestää jos tämä olisi joku hiton karman laki että olisin itse ilkeä ja paha ihminen muille mutta olen todellakin kaikkea muuta kuin ilkeä. Vai olenko kiltteyteni ja överiempaattisuuteni takia vain oikeasti niin hemmetin helppo uhri näillä paskapäille että siksi joudun aina törmäyskurssille niiden kanssa? Ja vaikka todellakin tiedän ettei syy ole minun niin silti aivoni vääntää kaiken korkkiruuville ja syytän itseäni kaikesta. Jos en muuta keksi mistä syyttää itseäni niin ainakin siitä että olen uskonut ne kaikki paskanjauhannat mitä minulle on silmät kirkkaina kerrottu. Vaikka onko siinä jotain pahaa että haluaa uskoa ihmisestä hyvää? Ei kai mutta ehkä pitäisi opetella vain sitten epäilemään kaikkia varmuuden vuoksi niin ei sitten putoa niin korkealta. Olen ainakin ilmaissut että en hyväksy että minulle puhutaan rumasti. Nyt tuskin minulle enää puhutaan kivastikkaan siltä suunnalta mutta ehkä en sitten lopultakaan menettänyt yhtään mitään. 

Jossain olen edelleen kyllä vahvempi kuin ennen, vaikka nyt on ollutkin aika mustaa ja painavaa nyt. Ilokseni huomaan että edelleen onnistun toipumaan näistä vastoinkäymisistä nopeempaa ja vaikka jokainen tälläinen torjunta ja hylkääminen jättää haavan niin se arpeutuu nopeammin kuin ennen. En jää enää moniksi kuukausiksi sänkyyn tai sohvan nurkkaan itkemään. Nostan leukani ylös ja jatkan matkaa.