Huomaan että on taas kovin vaikea tänne kirjoittaa tai kellekkään kertoa näistä ahidistuksista. Jotenkin kun kaiken kirjoittaa ylös niin se muuttuu vielä todellisemmaksi. Ahdistuksia on taas jatkunut toista viikkoa niin että on vaikea olla. Kävin varaamassa lääkäri ajan mutta ensimmäinen vapaa aika olikin vasta kuun lopussa. Pakko sinnitellä sinne asti. Hoitaja kysyi että auttaisiko jos menisin psykiatrisellesairaanhoitajalle. Kerroin käyneeni jo 12 vuotta ja olin lähes oireeton pitemmän aikaa mutta tarvitsen nyt jotain täsmälääkitystä tähän pahimpaan ahistukseen. On vaikea poistua kotoa ja mennä edes kavereille kylään. Tosin siinä asiassa kyllä ahdistaa sekin kun kukaan ei koskaan käy täällä. Minulla on aina oltava aikaa ja rahaa juosta muiden luona mutta muille ei tule mieleenkään käydä täällä. Ahdistaa kaikki mitä sanon ja teen ja aivoni vääntää niistä ihan kummallisia juttuja. 

Kaikki tämä alko siitä kaveruudesta joka alkoi syksyllä ja loppui törkeästi melkein yhtä nopeasti kun alkoikin. Miten yksi törkeä torjunta ja hylkääminen voi saada toisen elämän radaltaan kokonaan? Varsinkin kun kyseinen ihminen ei periaatteessa edes kerennyt niin kovin läheiseksi tulla. Tai kerkesi mutta ei korvaamattomaksi. Kykenin elämään ennen häntä ja kykenen jatkossakin. Se hylkääminen on vain niin helvettiä että en osaa käsitellä sitä mitenkään ja sitten elämä suistuukin jo raiteiltaan ennen kuin huomaankaan. En taaskaan tunne olevani minkään arvoinen tai koe ansaitsevani elämääni mitään hyvää. 

Mieheni on ollut taas aivan hemmetin raivostuttava. Hän elää kyllä jossain hemmetin kuplassa ja kuvittelee olevansa paljon parempi kuin muut. Aina hän on itserakas ollut mutta tuntuu että joka päivä hän vaan rakastaa enemmän itseensä ja vähemmän ketään muuta. Olen niin kyllästynyt taas että oikein kuvottaa. Välillä hän kerkes jo olemaan ihan siedettävä. Auttoi kotihommissa, kävi minun kanssa kävelyillä ja osallistui enemmän. Meidän elämä on vain ihan kuollutta. Hän ei tykkää tehdä mitään eikä halua tehdä mitään. Minä taas en halua istua koko elämääni neljän seinän sisällä. Haluan tehdä asioita ja tykkään nähdä ihmisiä. Mieheni vihaa kaikkia. Nyt hän on perustamassa yritystä ja vaikka kuinka haluan että se menestyisi niin mietin että miten hitossa hän kykenee toimimaan ihmisten kanssa kun hän vihaa kaikkia ja rakastaa vain itseään. Ei kykene näkemään omaa nenänvarttaan pidemmälle ja ei kykene ottamaan mitään kritiikkiä vastaan, saatika myöntämään virheitään. Mutta tämä hiton riittämättömyyden tunne kyllä on hirveintä mitä ihminen voi itsensä kanssa joutua käymään läpi. Aina uudestaan ja uudestaan. Ikinä ei koe olevansa kellekkään hyvä. Eikä elämässäni ole edes ketään joka saisi minut tuntemaan näin. Elämässäni on vain ihmisiä joiden sydämen asia on tehdä selväksi että en ole minkään arvoinen. Poikkeuksena siskoni tyttö joka lapsen vilpittömyydellä rakastaa minua. Suorastaan janoan sitä hyväksyntää tai sitä että joskus joku edes sanoisi että on ylpeä tai kiittäisi oikeasti tai saisi minut tuntemaan itseni kauniiksi. Pelkään että se saa minut toimimaan periaatteitani vastaan. Vain että saisin edes kerran tuntea oloni kauniiksi ja halutuksi. Tosin en usko että edes sellaista tilaisuutta koskaan tulisi mutta kuitenkin. Pari viikkoa sitten baarissa eräs mies sanoi minulle että olen koko baarin kaunein nainen. Mies olis siis kyllä vanhempi ja perheellinen mutta kyllä se silti tuntui kivalta. Sanoin miehelleni tästä vähän niikuin vink vink mielessä. Vastaus oli "no siihen ei paljoa vaadita kun olitte siinä räkälässä". Kuka vittu sanoo noin?! Kyllä olen idiootti kun olen tuon ihmisen kanssa. Oksettaa itseänikin että annan ihmisten kohdella itseäni kuin paskaa. Sitten hän vielä jaksaa ihmetellä miksi en halua harrastaa seksiä hänen kanssaan ja miksi olen siinä niin sulkeutunut ja rajoittunut. En todellakaan koe olevani seksikäs hänen kanssaan. Häpeän itseäni joka sekunti. Yritä siinä sitten nauttia. 

Välillä tuntuu että pitää olla joku hemmetin supersankari että selviää edes normaalista elämästä.