maanantai, 16. tammikuu 2017

Elefantin paino

"Se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää, eikä kukaan muu sitä nää. Ja vaik sut on luotu kantamaan, nousemaan aina uudestaan, oon pahoillani en osannut lohduttaa, mutta lupaan, vielä se helpottaa."

Päivät on ollut aika mustia nyt. En näe taas valoa tunnelin päässä enkä ikkunan takana. Kaikki on pimeää ja sisällä on tyhjää. Olen saanut melko kylmää kyytiä eräältä ystävältäni. Välillä oli kummallinen hetki jolloin noin 20 minuuttia kaikki oli hyvin mutta sitten sama meno jotakui. Olen todella väsynyt ja kyllästynyt koska tälläiset jutut aiheuttaa aina sen jäätävän taistelun itseni kanssa. Mietin vain mikä minussa on vialla että ansaitsen tämän vaikka alitajuntani tietää kyllä että tällä kertaa se vika ei todellakaan ole minussa. En tiedä miksi kerta toisensa jälkeen ensin joku muu tekee tämän saman minulle ja sen jälkeen teen itse itselleni tämän saakelin aivoissa pyörivän helvetin "miksi mä olen vain niin paska". Enhän minä ole paska. En ole tehnyt enkä sanonut mitään väärää. Olen yrittänyt olla hyvä ja auttavainen ihminen. Silloin se vika ei ole minun. Vika on silloin toisessa päässä. Mutta silti aivoni väkisin vääntää asiaa niin että vika on oltava minussa. Minun oli pakko tehdä jotain väärin tai olla liian tyhmä ollakseni tarpeeksi hyvä. Miten hitossa saan tämän päänsisäisen taistelun loppumaan?! En jaksa sitä. En jaksa enään yhtään mitään. Haluan kyetä ymmärtämään että olen hyvä ihminen joka törmää liian usein vain ihmisiin jotka ei ole niin hyviä. Olen liian helppo saalis herkkyyteni ja överiempaattisuuteni takia. Vaikka lähes aina kyllä tiedän että ihmisessä on jotain mätää ja tiedän milloin minulle valehdelleaan niin se halu uskoa siihen ihmiseen on niin kova että aina menen siihen samaan ansaan ja pian huomaan olevani yksin kaikki energia ja hyväntahtoisuus pois imettynä. Miksi annan ihmisten tehdä tämän itselleni kerta toisensa jälkeen? Onko empaattisuus ja auttavaisuus muuttunutkin minulla vahvuudesta heikkoudeksi?! Näinkö häilyvä niidenkin raja on? 

Olen niin hemmetin yksin näiden asioiden kanssa. Ei kukaan terve ihminen tiedä miltä tuntuu taistella itsensä kanssa joka hemmetin päivä. Taistella itsensä kanssa oikeudestaan olla olemassa. Se sattuu kun on rikottu ja käytetty niin monta kertaa hyväksi että sitä alkaa kuvitella että ei ole oikeutta olla olemassa tai ei ole oikeutta vaatia että minua kohdeltaisiin hyvin. Se tuntuu siltä kun joku repisi minua pala palalta osiksi ja polkisi lattiaan. En uskalla vaatia mitään tai sanoa jos minua on mielestäni kohdeltu huonosti etten saa siitä paskaa niskaani. Mielummin pyydän anteeksi vaikka en olisi mitään tehnytkään että kukaan ei vain hylkäisi minua. Minut on hylätty niin monta kertaa jo että sen takia olen sulkeutunut taas kuoreeni. En edes halua olla kaveri kenenkään kanssa, enkä tutustua kehenkään kun tiedän jo lopputuloksen. Miksi haluaisin kokea sen aina vain uudestaan? 

Pitäisi ehkä miettiä taas psykiatrille menoa. Onnistuin kannattelemaan itseäni lähes kaksi vuotta kunnes jälleen vajosin hiljalleen pohjaan. 

ade2cbc6c9652f714e7cb6ca269850d9.jpg

 

 

tiistai, 3. tammikuu 2017

Dancing On My Own

Joulu oli ja meni. Ei ollut kyllä minkäänlaista joulufiilistä. Ei kai sitä näin aikuisena pahemmin olekkaan mutta jotenkin tänä vuonna mikään ei tuntunu miltään. Mies perseili ja auko päätään. Olen kyllästynyt siihen ja niin kurkkua myöten jo täynnä että tekisi mieli kävellä korvatulpat korvissa täällä kotona. Ahdistaa olla kotona jonka takia olenkin paljon muualla ja elän vähän omaa elämää enkä sitä yhteistä mitä pitäisi elää. En vaan jaksa olla kuuntelemassa sitä saakelin samaa paskaa mitä tuon ihmisen suusta tulee jatkuvalla syötöllä. Tiedän todella että tämä on täysin mahdotona yhtälö ja en todellakaan halua elää näin mutta tiedän että vielä pitää kypsytellä sitä ajatusta että tästä jonnekkin suuntaan lähtisi. Rahaakin pitää saada säästettyä ja muutenkin talous vakautettua että pystyn edes lähtemään. Mutta tiedän kyllä että se päivä on edessä. Pitää vain kasvaa henkisesti siihen ajatukseen. 

Muutamat ihmiset ovat "ilokseni" kohdelleet minua kuin paskaa. En tiedä syytä. En usko tehneeni tai sanoneeni mitään sellaista että ansaitsisin tulla näin kohdelluksi. Mutta näin tässä taas vain kävi. Kyllähän olen jo tähän tottunut että ei tässä mitään uutta ole mutta kyllä se kysymyksen aina herättää että mikä vika minussa on? En ole kysynyt syytä. En tiedä haluanko edes tietää. En jaksa sitä että asioita kaadetaan minun niskaani ja saan syyt kaikesta paskasta omille kontolleni. Tästä syystä olen mielummin hiljaa ja tyydyn osaani. Ihmettelenpähän vaan että kun ensin julistetaan että "en ikinä halua päästää tuollaista ystävää menemään" ja sitten pari viikkoa tästä aivan yhtäkkiä aletaan kohtelemaan kuin ilmaa ja sitten kun yrittää kysyä kuulumisia niin ollaan töykeitä ja ilkeitä. Mutta hei. Viesti meni kyllä perille. En tarvitse tuollaisia ihmisiä elämääni kyllä yhtään enempää. En ruikuta tai kysele perään. Pitäkää vittu tunkkinne. Eniten todellakin kirpaisee vain se että en todellakaan ole tehnyt mitään mikä tekisi tästä oikeutettua. Viimeksi kun nähtiin kaikki oli hyvin ja oli tosi hauskaa. SItten vain yhtäkkiä välit kylmeni yhtä kylmäksi kun siperian talvi. Harmittaa myös se että ei minulla muutenkaan ole paljoa kavereita ja sitten kun löytää edes yhden jolle pystyy puhumaan ja jonka aikana pystyy olemaan oma itsensä niin sitten kaikki loppuu ennen kuin kerkee alkamaankaan. Kun tälläisiä ihmisiä tuppaa ilmestymään ja poistumaan elämästäni tasaiseen tahtiin niin se saa kyllä aina miettimään että miksi edes nään vaivaa yrittää saada kavereita. 

Olen ollut väsynyt joka varmasti osittain johtuu mielialastani mutta myös tietenkin tästä pimeydestä. Ihanaa kyllä että nyt ede tuli lunta. Olen yrittänyt käydä koiran kanssa lenkillä taas kun sekin jäi viime kesän aikana vähemmälle. Syksyn masennuskausi vei kaikki mielenkiinnon mihinkään. Sitten piristyin hetkeksi kun sain muuta harrastusta mutta nyt sekin meni ns. vituiksi. Sekin harmittaa! Yritän vain ajatella ettei se ole minusta johtuvaa tai minun syytäni mutta olen vain liian tottunut aina löytämään syyn itsestäni enkä vain kykene uskomaan että aina se vika ei ole minussa. Olen itseni mielestä niin viallinen että hyväksyn mukisematta syytökset joita itse itselleni suollan. 

Miehenikin lupasi lopettaa haukkumiseni mutta hän tekee sitä koko ajan silti. Ei edes itse tajua sitä kun se on jo niin rutiinia vaistomaista toimintaa. Olen päättänyt että heti jos sieltä tulee jotain sellaista niin en puhu enkä vastaa mitään. Samoin jos syyttää minua jostain mikä ei todellakaan ole minun syytäni. Sama kyllä pätee ihan kaikkiin. Olen ihan helvetin kyllästynyt olemaan syyllinen ihan kaikkeen. Olen kyllästynyt myös siihen että minun tunnetiloja analysoidaan vaikka ei olla edes samassa kaupungissa, yhden sanan perusteella. Ja siihen että minua provosoidaan ja kyseenalaistetaan. Mikä helvetin paskapussi olen kaikille?! Paskapussi johon voi omat sairaat sovinisti narsisti paskat heittää? Tai omat turhautuneisuudet tai pahat olot yleensäkkin?! Kiitos hei vaan taas kaikille osallistuneille. 2016 vuonna paskapussi tungettiin niin täyteen paskaa että se tursuaa pahasti jo yli. 2017 vuosi on paskapussin tyhjentämisen vuosi. Heittäkää ne paskanne muualle.

 

952ba760c4d430c50684a5dc024d4330.jpg

maanantai, 28. marraskuu 2016

Pettävällä jäällä.

Vihaan sitä tunnetta kun tajuaa olleensa vain saakelin typerä ja uskoneensa olevansa jotenkin erityinen. Vihaan itseäni. Vihaan kaikkea tätä. En ole kellekkään erityinen. En ole kellekkään niin arvokas että minua ei jatkuvasti satutettaisi. Uskomattoman paljon se edelleen sattuu kun tajuaa olevansa ihmisille yhden tekevä. Kun kaikki minusta löytyvä voima on saatu puristettua ulos omiin tarkoituksiinsa niin sitten voi vaan heivata elämästään ulos. Ei vaan jaksaisi tätä enää. Ja miksi hitossa en ikinä opi olemaan varuillani? Miksi annan itsestäni heti kaiken kun nään että joku saattaa tarvita minua? Miksi hitossa puristan koko energia varastoni ulos ja huomaan jääväni lopulta yksin täysin ihmisrauniona? Surullisinta tässä on että en voi edes olla kellekkään vihainen kun kaikki on oman tyhmyyteni tuotosta. En varmaan koskaan opi tuntemaan itseäni arvokkaaksi tai edes ihmiseksi muiden joukossa kun ympärilleni kerääntyy vain ihmisiä jotka sumuilematta satuttavat. 

Tuntuu niin hemmetin lohduttomalta että elämässäni ei ole ketään jolle aidosti oikeesti olisin tarpeellinen ja tärkeä. Niin kuin vilpittömästi. Nyt en tietenkään laske tähän perheen jäseniäni. Tarkoitan ulkopuolista ihmisitä joka vilpittömästi pitäisi minusta niin paljon että hyväksyisi minut sellaisena kun on ja oikeasti rakastaisi minua. Olen vain kaikille joku helvetin huvittelu väline ja kaatopaikka johon voi kaiken paskan kaataa huoletta. Ihan vain koska olen niin hemmetin sinisilmäinen ja epätoivoinen etsiessäni sitä ihmistä joka pitäisi minusta oikeasti. 

Nyt on vain pakko kovettaa itseni ja lakata uskomasta enää yhtään mihinkään. En jaksa tulla satutetuksi aina uudelleen ja uudelleen.

On vain jotenkin niin väärin että oma mies vihaa kaikkea minussa. Olen täysin vääränlainen ja täysi vitsi ihmisenä. Minulla ei ole mitään arvoa eikä oikeutta vaatia tai haluta mitään. Ei ole oikeutta olla jaksamatta jotain tai oikeutta kuvitella olevani hyvä jossain. Olen täysi vitsi. VITSI. Naurettava typerä luulotautinen ämmä. En vain helvetti jaksa enää. 

4007e530b5c22af92cef10ad1dde1b45.jpg

keskiviikko, 23. marraskuu 2016

Vastatuuleen.

Oikeasti haluaisin kyllä nyt tauon omista ajatuksista ja tunteista. Ihan vaikka päivä tai kaksi ilman mitään tunteita! Pää on ihan sekasin. Ahdistaa. Miksi sitä aina haluaa elämäänsä sellasia asioita joita ei voi saada?! Mikä hitto siinä on!? Mikä siinä on niin hemmetin vaikeaa olla realistinen? Ja miksi hitossa sitä ikinä erehtyy kuvittelemaan itsestään ihan liikoja?! Kyllähän se kai jo tähän ikään mennessä, näillä kokemuksilla pitäisi olla selvä että kun ei niin ei. Joku vikahan minussa on pakko olla? Jotain on pakko tehdä väärin kun osaan vain karkoittaa ihmisiä läheltäni enkä saa ketään pitämään itsestäni niin paljoa että olisin minkään arvoinen. Tasan tiedän että miehenikin "haluaa" vielä "yrittää" vain koska tietää että menettää tämän talon kun olen kypsä täältä poistumaan. 

Pitäisi pistää myös lopullinen piste sille miten annan ihmisten itseeni kohdella. Vaikka sehän onkin vaan "huumoria".  Annan tehdä sen vain koska hyväksynnän hakuni on niin sairaalloista että en kykene sanomaan vastaan. Leikin vain itse mukana että se on tosi hauskaa. Välillä se ehkä onkin, mutta syvällä sisimmässäni otan sen kuitenkin tosissani. Mietin jatkuvasti onko joku sanottu minulle tarkoituksella ja naamioitu vain ovelasti huumoriksi vai ihan oikeestikko jonkun mielestä joku on muka hauskasti sanottu? Jossainhan sen huumorinkin raja on mentävä? Vai onko minulla vain huono huumorintaju? Vai toivonko vain että tietyt asiat ei olisi huumorilla sanottu? Ehkä. Tunnen itseni taas vain aivan hemmetin typeräksi. Miksi oikeasti päästää ketään lähelleen kun lopputulos on aina sama. Aina minä olen se jota sattuu kuitenkin vaikka yritän olla hyvä ihminen kaikille. Vaikka kuinka auttaisin ja välittäisin ja rakastaisin. Aina sama juttu. 

Väsyttää hymyillä kaikille kun sisällä velloo sellainen tuska että en osaa edes käsitellä sitä enää. Eikä kukaan edes huomaa sitä. Olen ilmeisesti hemmetin hyvin oppinut sen piilottamaan tai sitten ketään ei vain kiinnosta. Muutamat ihmiset tietää kyllä mitä elämässäni on meneillään. Osa tietää puoli totuuden,harvat ja valitut mitä ihan oikeasti on meneillään. En luota juuri kehenkään. En jaksa jauhaa kellekkään. Haluan vain olla hiljaa sohvan nurkassa ja kuunnella täysiä musiikkia. Puhuminen käy ihan työstä tällä hetkellä. 

Ja mikä hemmetti siinäkin on että ei vaan tunne olevansa oikeutettu vaatimaan yhtään mitään?! Miksi sitä aina vain tyytyy kaikkeen paskaan vain sen takia että se on sille toiselle helpompaa tai että ei vain ole ansainnut itse muka mitään muuta. Koen saatana huonoa omatunto kyllä joka helvetin asiasta. Ihan kuin olisin vain tiellä täällä ja joutaisinkin pyytelemään anteeksi pelkkää olemassa oloani. Kyllä aika hemmetin spessu ihminen saa olla että saa minut joskus uskomaan jotain muuta itsestäni kun sen paskan joka minulle on iskostettu päähäni lapsesta asti. 

Jos ei ole koskaan ollut tarpeeksi omille vanhemmilleenkaan, kavereille tai niille kummallekkaan miesystävälle jotka elämässä on ollut niin kelle helvetti tässä voisi olla riittävä? Miten ihminen voi olla olemassa mutta silti olla "ei kukaan". Miten en peilistä katsoessa vain enään näe siellä ketään? 

Tarvitsen vain empatiaa ja ymmärrystä edes vähän. Edes joskus. Haluan vain tuntea itseni tärkeäksi.Haluan tuntea sen tunteen kun joku oikeasti haluaa vain minut. Haluan tuntea sen tunteen kun joku oikeasti pelkää menettävänsä minut. Haluan tietää miltä tuntuu kun joku katsoo silmiin ja niistä näkee sen että olen yksi parhaista asioista mitä hänelle on tapahtunut.

Millä sitä muka ikinä oppii rakastamaan itseään kun tuntuu ettei kukaan mukaan rakasta......

 

bathtubfull.jpg

 

 

 

sunnuntai, 20. marraskuu 2016

Waiting for the miracle.

Niin kuin arvasinkin, en kyennyt niin nopealla aikataululla päättämään loppuelämästäni ja olen edelleen loukussa tässä helvetin tilanteessa. Asia olisi helpompi ehkä päättää ja hoitaa jos minulla olisi kunnollinen tukiverkko mutta minulla ei ole täällä ketään. Ei ole kavereita eikä ole perhettä. Olen yksin. Olen ajanut itseäni kaikenlisäksi ehkä tahattomasti, ehkä tahallani vielä vaikeampaan tilanteeseen ihmisten kanssa. En tiedä miten ajan itseni näihin tilanteisiin. Epätoivo vai aito välittäminen? Tiedän kyllä että vaikka mitä sitä haluaisi niin aina päädyn siihen tilanteeseen että olen lopulta aina yksin ihan hajalla. Rikon itseni kaikkien kanssa vain koska välitän vääristä ihmisistä liikaa. Tämäkin 10 vuoden suhde on hajoamassa käsiin vaikka luulin että tämä on se loppu elämän suhde jossa kuolema meidät erottaa. Se olikin sitten kaikkea muuta. Yritin pitää itseäni koossa ja yritin olla sellainen että kelpaisin mutta se ei riittänyt. Nyt olen ihan palasina ja hermorauniona. En jaksa enään yrittää enkä tiedä mitä voisin enään tehdä toisin. Haluaisin vain pois tästä tilanteesta. En jaksa hoitaa sitä kaikkea paskaa mikä tästä seuraa. Haluan vain että voisin joskus edes korjata itseni ja nuolla haavani. Se on niin hemmetin raskasta olla koko ajan hajalla. Tekisin melkein mitä vain sen eteen että saisin pari minuuttia paeta tätä todellisuutta.

En uskalla elää täysillä koska pelkään niin paljon sitä että minut torjutaan ja hylätään. Saatan aluksi yrittää mutta lopulta vetäydyn taas kuoreeni ja yritän tappaa kaikki tunteeni. En halua kertoa kellekkään todellisia tunteitani koska pelkään että se vain karkoittaa kaikki ihmiset läheltäni tai että saan vain torjuntaa osakseni. Sitä olen saanut elämässäni niin paljon että en vain jaksa enää. 

Kaiken tämän ahdistuneisuuden ja tuskan keskellä silti yritän auttaa kaikkia. Vaikka oma sydän onkin särkynyt niin silti se särkyy vielä enemmän kun haluaisit auttaa ahdingossa olevia tärkeitä ihmisiä tietäen että omat meriitit ei siihen riitä. Jotenkin aina sitä vain haluaa auttaa muita enemmän kuin itseään. 

Miksi ei vain voisi tappaa kaikkia tunteita sormia napauttamalla? Ei tarvitsisi rikkoa itseään kenenkään takia.

Tällä hetkellä tuntuu että en saa edes happea. Ahdistaa kun koko ajan joku odottaa minulta jotain ja vaatii jotain. En jaksa olla täällä sitä varten että elän muiden ehdoilla. Tämä on minun elämä. Haluan elää itseäni varten. 

Haluaisin vain eristäytyä kaikista ihmisistä koska en lopultakaan saa kestään mitään irti. En halua myöskään enään päästää ketään lähelleni. Aina kun päästän niin huomaan olevani taas siinä tutussa tilanteessa että jään ihan yksin nuolemaan haavojani jotka siinä tuoksinnassa saan, oli kyse sitten kaverisuhteesta tai jostain muusta suhteesta. En tiedä onko minussa oikesti jotain pahasti vialla vai onko vain epäonni suosinut kohtalaisen usein. 

Oli kyllä silti ihanaa että pikkusisko oli luonani yli viikon. Sain myös eilen viettää yden tämän vuoden top5:een menevistä päivistä. 

 

 

7ca5cb5252aa00ffbc415312ed2feb1c.jpg