Asiat kärjistyi tämän erään draamaa aiheuttaneen kaverin kanssa siihen pisteeseen että emme ole enää kavereita. Olen ylpeä itsestäni että katkaisin itse välit suojellakseni itseäni suuremmilta suruilta. Olisin saattanut hylkäämiseksi tulemisen jälkimainingeissa langeta hänen puoleltaan tulleeseen sovinto yritykseen mutta pidin pääni ja sanoin jopa ihan suoraan mitä hänestä ajattelen. En yleensä kykene tälläiseen. Olen yleensä liian kiltti enkä halua katkasta välejäni kehenkään vaikka olisi mitä tapahtunut. Annan yleensä vain yhä uudelleen ja uudelleen uusia mahdollisuuksia ihmisille jotka niitä ei todellakaan ansaitse. Yritti hän kaataa tätäkin minun niskaani mutta uskoin itseäni että minussa ei todellakaan ollut syy tällä kertaa. 

En tiedä miten jotkut ihmiset voi nauttia toisten kyykyttämisestä ja sitten he luottavat siihen että ihmiset ovat niin hänen pauloissaan että palaavat aina häntä koipien välissä nöyränä takaisin. Minäpä en tällä kertaa palannut. Enkä aio koskaan palata. Ehkä tämä oli yksi kolaus hänen egoonsa. Tämä myös oli opetus minulle että joistain ihmisistä luopuminen ei ole todellakaan pahasta vaan hyvästä. On ollut todella paljon helpompi hengittää ilman tätä ihmistä. Ei tarvi pelätä milloin hän vetää hirveät kilarit jostain ihan uskomattoman idiootista asiasta tai milloin hän vaatii hakemaan kuun taivaalta ja kun joudut siitä kieltäytymään, saat haukut päälle. Ei tarvi enää pomppia hänen pillin mukaan ja esittää että tekee mielellään hänelle palveluksia. Niin ja siitähän tässä kiikasti, minun osalta alkoi ilmaiset palvelut olla lopussa. Lakkasin olemasta hyödyllinen. En palvonut häntä enkä jumaloinut. Narsisti kaipaa jumalointia. 

Se harrastus jonka kautta tähän ihmiseen tutustuin on minulle todella tärkeää ja joku kumman onni minuakin potkaisi ja pääsin liittymään toiseen ryhmään jossa saan jatkaa tätä toimintaa. 

Koirani veli, eli lapsuudenkotini koira kuoli viikko sitten. Olen taas ihan hajalla kun tiedän että oman koiranikin aika käy vähiin. En tiedä miten ikinä siitä selviän vai selviänkö ollenkaa? Koirani on minulle kaikki kaikessa enkä kestä ajatusta ilman sitä. Pääsin jo hetkeksi näistä jäätävistä huoliajatuksistani eroon ja osasin elää tässä hetkessä mutta tuo veli koiran kuolema herätti ne taas. Monet kaverini ja tuttavanikin on joutunut lähiaikoina saattamaan koirakaverinsa sateenkaarisaarille. Pelkkä ajatus saa minut itkemään silmät päästäni. 

Muutenki asiat ovat menneet aika alamäkeen lähiaikoina. Pitäisi jaksaa vain pysyä positiivisena. En halua vajota synkkyyteen. Elämä kuitenkin on suurimmilta osin hyvää. Pitäisi osata löytää niitä hyviä puolia asioista eikä vain niitä negatiivisia. Pitäisi myös lakata pelätä ja murehtimasta asioita etukäteen. Koirani on nytkin hyvässä kunnossa ja reipas vaikka iäkäs onkin. Pitää nauttia meidän viimeisistä ajoista niinkuin ollaan nautittukkin vaikka pelon varjo onkin varjostanut sitä. 

Miehen kanssa menee kivasti nyt. Olen saanut raivokohtaukseni kuriin enkä ole suuttunut joka asiasta. Huomaa heti että hänenkin käytös muuttuu kun en itse ole niin torjuva ja hyökkäävä. On minussa siis tapahtunut paljonkin muutosta positiiviseen suuntaan. Minä 2.0, hauska tutustua!

 

d10499da380973321306fe15f8f2729b.jpg