Käytiin pikkusiskon kanssa pohjoisessa isosikon luona. Oltiin viikko. Meni niin nopeasti taas aika että tuntui kun oltaisiin oltu siellä yksi yö. Aika meni vähän hukkaankin kun kaikki oltiin kipeenä. Ei oikein jaksanut tehdä mitään. Ei päässyt edes ulos. Saatiin kuitenkin olla yhdessä. Huomasi kyllä että kaikilla oli hermo pinnassa kun riideltiinkin aika paljon. Ahdisti että oli sellaista. Onneksi sain viettää aikaa siskon tytön kanssa. Seuraavan kerran nähdään taas vasta kesällä. Lähteminen oli taas ihan tuskaa. Yritin olla itkemättä koska lähdettiin ajamaan yötä vasten etelään ja silmät olisi väsynyt itkemisestä äkkiä. Tuntui silti ihan hiton pahalta. Joskus vaan mietin että onko minua ees luotu elämään tälle planeetalle kun kaikki tälläiset asiat on niin sydäntä raastavan kamalia ja lähes ylitsepääsemättömiä. 

Ajomatkakin kotiin oli kyllä ihan kamala. Pelkäsin sitä jo valmiiksi ja olin ihan varma että meille käy matkalla jotain. Ja meinasi käydäkkin, monta kertaa. Tiet oli kamalassa kunnossa, satoi lunta, pimeää ja pöllyävä lumi. Aura-autot pöllytti lunta niin että ei niitä nähnyt ollenkaan niiden lumipilvien sisältä. Jätin siskon matkan varrelle ja jatkoin itse vielä 150km etelämmäs. Selvisin elossa kotiin vaikka pelotti aivan saakelisti. 

Palasin töihin ja arki on taas lähtenyt rullaamaan. Kaikki asiat ahdistaa aivan saakelisti. Mikä hitto siinä on että sitä tekee kaikista pikku jutuista itselleen niin hemmetin vaikeita? Miksi en voi olla normaali ja osata olla ajattelematta asioita liian syvällisesti. Osaisin olla murehtimatta asioita joita ei tarvitse murehtia. On vaikea jopa katsoa nykyään telvisioo kun eläydyn elokuviin niin liiaksi että ahdistun niistä. Tosi-tv:stä ahdistun vielä enemmän kun tiedän että se on totta. 

Ärsyyntymis kynnyksenikin on taas laskenut niin matalalle että saan tehdä oikeasti töitä etten huuda ja raivoa joka asiasta. En halua suuttua joka asiasta ja loukkaantua jokaisesta lauseesta. En tiedä mikä hemmetti syöksi minut taas tähän jamaan kun niin pitkään pystyin pitämään itseäni pinnalla. Onneksi saan nukuttua kuitenkin. 

On vaan niin riittämätön olo. Tuntuu ettei kelpaa yhtään kellekkään yhtään minkäänlaisena. Vaikka kuinka yrittäisi olla hyvä kaikille niin silti ei ole tarpeeksi hyvä kellekkään. Ei se tietenkään ole totta mutta miksi hitossa ihmiset kuvittelee että minua voi kohdella miten sattuu ja että on ihan ok olla huomioimatta minua mitenkään moniin kuukausiin? Tai että jos huomioi niin sekin on huutamista ja raivoomista asioista joihin en ole syyllinen?! Ja sitäkään ei voi päin naamaa yleensä sanoa vaan välikäden kautta. Ja nyt sitten monen kuukauden jälkeen yhtäkkiä voi toisen ihmisen kautta lähetellä terveisiä ja lässyttää täyttä paskaa?! Sitten voi jopa ite kirjottaa ja kysellä muka kuulumisia vaikka oikeasti hakeekin vaan sääliä kun ei keltään muulta sitä saa. No enpä lähtenyt tällä kertaa siihen mukaan. 

Mies on keksinyt nyt idean että hän haluaa olla yksityisyrittäjä. Vihaan kaikkea missä voi olla riskejä. En osaa olla kannustava koska pelkään liikaa. 

Mitä elämää tämäkin on kun pelkää kaikkea ja ahdistuu kaikesta. Pitäisi todellakin vain ELÄÄ, koska kerran täällä vain ollaan. Ihan sama mitä muut ajattelee ja kaikesta selviää kyllä. Minä riitän kyllä. Olen ihan tarpeeksi tälle maailmalle. Vielä kun se toimisi käytännössä näin helposti.