Kaks kuukautta melkein ilman lääkkeitä ja sen kyllä huomaa. Ahdistus on järjetön! En pysty kunnolla nukkumaan sydämmen tykytyksen takia. On myös ihan mielettömän levoton olo jatkuvasti ja tekis mieli hyppiä seinille mutta virtaa riittää vain sohvalla makaamiseen. Ihan pienetkin vastoinkäymiset tuntuu ihan maailmanlopulta. Lihoin edellisistä lääkkeistä melkoisesti jonka takia siis lopetin ne. Tänään kun sain vihdoin ajan lääkärille hakemaan uutta lääkitystä ei se luupää suostunut kirjoittaan minulle muuta kuin niitä samoja jotka juuri lopetin. Iltapäivällä psykiatrin vastaanotolla päätettiin kuitenkin että en aloita niitä enään uudelleen koska jos paino vielä nousee masennun kyllä totaallisesti!

Agressiot on päässyt pakkautumaan ja haluaisi päästä pikaisesti ulos. Yritän välttää ihmisiä jotka lisää niitä mutta valitettavasti liian kilttinä ihmisenä en ole onnistunut siinä kovinkaan hyvin. On vaan vaikeampi ja vaikeampi ymmärtää ihmisten valintoja jotka ovat täysin päättömiä ja sitten pitäisi vielä olla hiljaa ja tukea näitä päätöksiä.

Energia on kyllä niin henkisesti kuin fyysisestikkin melko loppu. Silti aina kun joku soittaa (lähes joka päivä joku) ja pyytää apua menen aina mukisematta. Toisaalta tällä keinolla en erakoidu täysin neljän seinän sisään. Pelkään silti sitä hetkeä kun virta loppuu ihan kokonaan. Romahdanko täysin? Sekoanko päästäni.

Minusta tulee sitten parin viikon päästä kummi. Odotan tittelöintiäni innolla. Äitimme kävi katsomassa lapsenlapseaan viime viikolla. Kännissä tietenkin. Ihmetteli miksi siskoni oli niin vihainen. Hän kuulemma rentoutui kun oli niin pitkä ajomatka. Menetetty tapaus. Olen jo yrittänyt hyväksyä tosiasian että äitiä ei todellakaan vain enään ole.

Kesäloma alkaa ensi viikolla. Vihdoin. Univelkaakin on kertynyt varastoon pois nukuttavaksi. Menen siis viikoksi ouluun ja sitten tulen viikoksi kotiin viettämään tätä tynkä lomaani. Olisi ihana lähteä jonnekkin ulkomaille mutta meielenterveys eikä rahapussikaan anna nyt myöden.

Hankin meille töihin mieheni siskon. On ollut paljon kivempi olla töissä kun on joku tuttu. Ollaan saatu tehdä töitä paljon yhdessä. Tosin tämän viikon olen ollut itsekseni hommissa ja sen kyllä huomaa. On liikaa aikaa mälvätä mielessä kaikenlaisia asioita jotka ahdistaa ja saa olon levottomaksi. Itkukin on koko ajan kurkussa ja tuloillaan mutta en vaan saa itkettyä. Ehkä olen itkenyt liikaa elämäni aikana ja nyt ei vaan enään pysty.