Taas sen huomaa että elämä ei ikinä vaan voi mennä liian hyvin. Innostuin maanantaina kun sain lisätöitä joka tietää lisää liksaa. Meni noin puolituntia kun sain kuulla että eräällä läheiselläni on rintasyöpä. Uutinen tuli täytenä shokkina. Olin loppupäivän töissä itku kurkussa. En tiedä mikä on ennuste, mutta jo pelkkä sanan "syöpä" kuuleminen saa minut kauhusta sekaisin. Nyt ei tietenkään voi kun odottaa että mitä tuleman pitää mutta todella toivon että kaikki menee hyvin. 

Käyn siis töiden jälkeen toisessa paikassa tekemässä vaihtelevia pätkiä hommia ja lauantaina lupauduin menemään vielä yhdelle blokkari keikalle joihinkin juhliin. Rahan saaminen tietenkin on kivaa mutta pelottaa ja ahdistaa miten jaksan kun normaali töidenkin kanssa on välillä vaikeaa. Väsyn niin helposti. 

Olen huomannut että on helpompi hyväsyä joku osa itsestään kun lopetin lääkkeiden syönnin. Ne ehkä jotenki edusti sitä mielisairautta tai jotain joka oli hävettävää ja noloa. Tunnen itseni vahvemmaksi ilman. Henkisesti siis. 

Loman tarpeessa olen kyllä. Huomaan sen siitä että aivoni ei meinaa toimia ollenkaan. Ajatus ei kulje ja asioita on vaikea tajuta. Tänäänkin töissä oli todella vaikea pitää ajatuksia koossa. Menin kuin zombi tajuamatta mitä tein ja missä olin. En tiedä johtuuko se vain väsymyksestä vai mistä. 

Kun lupauduin menemään tähän toiseen pätkä työhön (tuttavani joka oli pulassa ja tarvi apua) sain paljon kehuja kuinka olen taivaan lahja kun autan. Sain myös kehuja kun siirsin kesälomaani työtehtävä ruuhkien takia, tuli huono omatunto. En tajua miksi en kykene ottamaan minkäänlaista positiivista palautetta vastaan. Kiusaannun ja alan heti vähätellä itseäni. Koen myös että jos itse mielessäni kehun itseäni millään tavalla, olen itserakas. Miten tälläinen oppi on minun päähäni iskostunut niin lujasti että en saa ajatusmaailmaani muutettua mihinkään suuntaan. Olen yrittänyt väkisin ja väkisin, mutta ei auta. Eikä siihen myöskään auta tuo idiootti poikaystävä joka muistaa muistuttaa joka välissä kuinka paska ja mitätön olen. Olen niin kyllästynyt siihen että elämä on niin epäreilua ja julmaa. Voiko yksi ihminen edes joskus olla päivän tai pari, putkeen onnellinen vai onko sekin liikaa pyydetty? Ilmeisesti. Aina kun kuvittelee että pahemmaks ei voi asiat mennä, niin aina tulee joku ylläri.