Minua ei vain ole taidettu tehdä elämään tähän maailmaan. Pitäisi lopettaa uutisten lukeminen kokonaan koska ne saa minut ahdistumaan niin pahasti ja miettimään vain sitä kuinka sairas ja paha paikka tämä maailma on ja kuinka paljon oikeasti sairaita ihmisiä täällä on. Ihmisiä joita ei edes pitäisi kutsua ihmisiksi. Oksettaa. 

Kävin tänään psykiatrilla taas. Tehtiin itsetuntotesti. Asteikko oli 0-30. Sain yhden pisteen. Mieletön työ edessä että saisin edes 2 pistettä. Kielteinen minäkuvani haittaa elämääni siinä määrin että jään kohta yksin. Naurattaa miten sairas ja vinoutunut kuva minulla itsestäni on. Miten se voikin mennä niin vinoutuneeksi? Psykiatri sanoi kuitenkin että yksi askel on jo kuitenkin se että tiedostan sen olevan vain oman pääni tuotosta. 

Elämän haluni on edelleen hukkateillä. Joskus se saattaa olla kadoksissa pitkäänkin mutta palaa kuitenkin välillä käymään. Tekisi mieli vain nukkua ja olla kotona neljän seinän sisällä. Olen silti välillä luvannut nähdä kavereitani ja se ahdistaa kun pitääkin poistua kotoa. Pakkohan se välillä on. 

Täytin vuosia alkuviikosta. Kutsuin appivanhemmat ja mieheni siskot. Pyysin mieheni toista siskoa auttamaan siivouksessa (koska autan itse aina häntä ja kaikkia muitakin kun pyydetään) mutta vastaus oli hieman naseva ja tajusin että hän ei todellakaan halua tulla. No lähetin perään viestin että ei tarvi tulla, selviän itse. Sanoi silti tulevansa jossain välissä vaan eipä tullut. Se sai minut todella pahalle tuulelle. Tuntuu niin epäreilulta että minua ei auta mielellään kukaan koskaan. No mies toi kalliin kukan. Tuntu hölmöltä että ensimmäinen reaktioni oli suuttuminen. Yleensä kyllä rakastan saada lahjoja. Nyt teki mieli käskeä viedä se takaisin ja tuntu todella pahalta ottaa se vastaan. Koin kai että en ole sitä ansainnut. Anoppikin antoi 30e lahjakortin vaateliikkeeseen. Tuntui kiusalliselta ottaa se vastaan. Sanoin että se oli ihan liikaa. Olihan se kiva kuitenkin käydä tuhlaamassa. 

Ahdistukset on ollut taas pahoja ja nukkuminen ja normaalisti eläminen on vaikeaa. Meinasin kuolla säikähdykseen kun huomasin opamox purkkini pohjan pilkottavan. Pakko soittaa lääkärille ja pyytää uusimaan sen vaikka hävettää hirveästi soittaa. 

Psykiatri antoi kotiläksyksi kirjoittaa otsikolla "Minä" ihan kaikkea mitä mieleen tulee. Riittäisiköhän "minä olen paska."? Ei varmastikkaan. Pakko keksiä edes yksi positiivinen asia itsestäni. Ehkä se on se auttaminen? 

Yksi ongelmistani on myös se että en pysty ottamaan edes kiitosta ja positiivista palautetta vastaan. Koen oloni todella kiusalliseksi ja tekisi mieli paeta tilanteesta pois. Psykiatri kysyi että enkö usko että kukaan voi vilpittömästi ajatella minusta jotain positiivista. Vastaus on "en". Se on iskostettu jotenkin päähäni ehkä jo lapsuudessanikin että pitää olla vainoharhainen koska ihmiset ajattelee oikeesti aina jotain ihan muuta kun sanoo. 

Olen taas niin sekaisin päästäni että tekisi mieli amputoida se ja syövyttää se syanidissa. Jos vain jostain saisi varaosana uuden. Tuntuu kuin olisi eksynyt jonkun suuren laivan sisälle joka on todella sokkeloinen ja jossa on paljon pimeitä sopukoita ja nurkkia enkä löydä tietäni ulos.