Terapiassa pohdittiin taas olemattoman itsetuntoni syitä. Terapeuttini luki kirjastaan vanhempien osuutta lasten huonon omatunnon syntyyn. "Vanhempien alkoholin käyttö" ja "vahempien välinpitämättömyys" oli lueteltuna siellä. Sanoin heti että ne käy minun kuvaani kyllä. Oli myös neuvoja vanhemmille miten lasten kanssa kuuluu toimia että heidän itsetunto kasvaisi terveelle tasolle. Asiat oli täysin vieraita minulle. 

Muistin senkin asian että esimerkiksi äitini ei käynyt koskaan katsomassa kevät tai joulujuhla-näytöksiäni. Muistan kuinka pahalta se tuntui kun kavereilla oli aina vanhemmat katsomassa ja innokkaasti taputtamassa yleisössä ja minulla ei ollut siellä ketään. Se oli todella noloakin kun kaverit kysyi että miksei äitini tullut katsomaan. Enhän minä osannut selittää että miksi. Minulle äiti sanoi vaan ettei häntä huvita tulla. Äiti ei myöskään käynyt ainuussakaan vanhempainillassa. Opettajat kyseli aina minulta miksi äitini ei tule. Mistä hemmetistä minä sen olisin voinut tietää. Tai miten voi sanoa opettajille että hän ei tule kun häntä ei kiinnosta. 

Aina kun askarreltiin äitille kortteja ja lahjoja, hän kyllä kiitti niistä mutta heitti ne aina roskiin. Kavereiden äidit säästi aina kaiken ja ne oli aina esillä. Minun lapsuudestani ei ole tallessa mitään muuta kuin ne piirustukset jotka piirsin mummolleni. 

Meistä ei otettu valokuvia. Kaikki valokuvat joita minusta on, on isovanhempien ja sukulaisten kuvaamia. Myöhemmässä vaiheessa myös isosiskoni sai kameran ja kuvasi joitain kuvia. Ensimmäisen vauvakuvani näin vasta 2011 kun vaari kuoli ja tutkittiin hänen tavaroitaan. 

Äiti hyvin hyvin harvoin touhusi meidän kanssa mitään. En muista että hän olisi ikinä oikeastaan leikkinyt meidän kanssa mitään tai askarrellut. Joskus kesällä saattoi pelata jalkapalloa tai sulkapalloa vähän mutta siihen se jäi. Meitä ei koskaan halattu, meille ei koskaan kerrottu että meitä rakastetaan. 

Tiedän että äiti yritti parhaansa eikä kyennyt antamaan enempää mutta pahalta sen tuntuu silti ja harmittaa kuinka suuret haavat se on jättänyt. Äitillä oli itsellään kovin vaikeaa silloin ja hän enimmäkseen rypi omissa ongelmissaan. Isästä ei ollut edes siihen. Isän hylkääminen jätti myös suuret arvet. Hän hylkäsi meidät jo niin pieninä ja muutaman kerran vähän vanhempanakin jolloin jo asian ymmärsi. Se että isä lähettää lapselle kirjeen ettei halua olla enään hänen isä koska joutui maksamaan 100 markan bussilipun saa lapsen tuntemaan itsensä täysin nollaksi. 

Se että jo noin pienenä ainoa asia mitä itsestään on oppinut on se että on täysin arvoton ja täysi nolla ei auta siihen yhtään että kun menee kouluun pitäisi saada kavereita. Meitä kaikkia lapsia on kiusattu koulussa koska meidän itsetunnon puute on suorastaan huutanut kaikille koululaisille että olemme täysiä nollia ja meitä saa kohdella miten haluaa. Minun koulukiusaamisesta kaikkein pahinta tekee se että minua kiusasi kaksi parasta ystävääni. Se ei olisi ollut niin kova paikka jos ne olisivat olleet jotain täysin randomeita ihmisiä mutta ei, ne olivat ystäviäni. Sitä jatkui läpi koko peruskoulun. 

Peruskoulun lopulla aloin seurustella täysin narsistisen ihmisen kanssa joka lyttäsi minut niin maan rakoon että en ole sieltä edelleenkään noussut. Se oli elämäni synkintä aikaa ja silloin toivoin joka ilta että en enään heräisi aamulla. Sitä helvettiä kun kestää 2,5 vuotta on huono itsetunto taattu ja sinetöity. 

Tärkeintä on kuitenkin oivaltaa ne syyt ja tunnustaa ne itselleen. Vain silloin voi rankentaa jotain uutta vakaammalle pohjalle. Menneestä täytyy vain opetella päästämään irti koska se on asia jolle ei enään voi tehdä mitään. Se pitää hyväksyä ja tehdä kaikkensa sen eteen että tulevaisuus on valoisa.