Vihaan sitä tunnetta kun tajuaa olleensa vain saakelin typerä ja uskoneensa olevansa jotenkin erityinen. Vihaan itseäni. Vihaan kaikkea tätä. En ole kellekkään erityinen. En ole kellekkään niin arvokas että minua ei jatkuvasti satutettaisi. Uskomattoman paljon se edelleen sattuu kun tajuaa olevansa ihmisille yhden tekevä. Kun kaikki minusta löytyvä voima on saatu puristettua ulos omiin tarkoituksiinsa niin sitten voi vaan heivata elämästään ulos. Ei vaan jaksaisi tätä enää. Ja miksi hitossa en ikinä opi olemaan varuillani? Miksi annan itsestäni heti kaiken kun nään että joku saattaa tarvita minua? Miksi hitossa puristan koko energia varastoni ulos ja huomaan jääväni lopulta yksin täysin ihmisrauniona? Surullisinta tässä on että en voi edes olla kellekkään vihainen kun kaikki on oman tyhmyyteni tuotosta. En varmaan koskaan opi tuntemaan itseäni arvokkaaksi tai edes ihmiseksi muiden joukossa kun ympärilleni kerääntyy vain ihmisiä jotka sumuilematta satuttavat. 

Tuntuu niin hemmetin lohduttomalta että elämässäni ei ole ketään jolle aidosti oikeesti olisin tarpeellinen ja tärkeä. Niin kuin vilpittömästi. Nyt en tietenkään laske tähän perheen jäseniäni. Tarkoitan ulkopuolista ihmisitä joka vilpittömästi pitäisi minusta niin paljon että hyväksyisi minut sellaisena kun on ja oikeasti rakastaisi minua. Olen vain kaikille joku helvetin huvittelu väline ja kaatopaikka johon voi kaiken paskan kaataa huoletta. Ihan vain koska olen niin hemmetin sinisilmäinen ja epätoivoinen etsiessäni sitä ihmistä joka pitäisi minusta oikeasti. 

Nyt on vain pakko kovettaa itseni ja lakata uskomasta enää yhtään mihinkään. En jaksa tulla satutetuksi aina uudelleen ja uudelleen.

On vain jotenkin niin väärin että oma mies vihaa kaikkea minussa. Olen täysin vääränlainen ja täysi vitsi ihmisenä. Minulla ei ole mitään arvoa eikä oikeutta vaatia tai haluta mitään. Ei ole oikeutta olla jaksamatta jotain tai oikeutta kuvitella olevani hyvä jossain. Olen täysi vitsi. VITSI. Naurettava typerä luulotautinen ämmä. En vain helvetti jaksa enää.