lauantai, 11. helmikuu 2017

Hulluuden higway.

Se tunne kun tuntuu ettei vaan kuulu yhtään mihinkään. Ei kuulu kenenkään elämään eikä yhtään mihinkään asiaan. Ihmiset hylkää kerta toisensa jälkeen. Ihmiset unohtaa koko olemassa olon. Jopa omat vanhemmat. Millä hitolla sitä pääsee kiinni yhteiskuntaan ja saa itsevarmuutta ja saa itsensä uskomaan että on yhtä arvokas kun muutkin? Miten yksi ihminen voi suorastaan imuroida niitä vääriä ihmisiä elämäänsä niin että niillä oikeilla ihmisillä ei ole tilaa olla siellä? 

Jatkuvat pettymykset ja vastoinkäymiset tuntuu aina vaan vaikeammilta kun niitä tulee koko ajan lisää. Yritän selvitä joka päivästä kunnialla ja mennä nukkumaan niin että ei jää mitään keskeneräistä vaivaamaan mieltä että pystyisin nukkumaan. 

Exäni otti minuun yhteyttä lähes 10 vuoden tauon jälkeen. Kysyi mitä koiralleni kuuluu. Olihan se aikoinaan hänenkin koiransa. Sain kuulla että se koira joka hänen matkaansa lähti eron tullessa, oli lähtenyt sateenkaarisaarille viime keväänä. Se oli kyllä surullinen uutinen. Harmittaa että en kerennyt näkemään sitä koiraa enää. :'( Hän myös ilmoitti että ei halua olla enää riidoissa eikä jaksa kantaa kaunaa enää (ihan kun hänellä kovastikkaan siihen olisi syytä sen jälkeen mitä kaikkea hän minulle teki) joka on hyvä asia koska tuntuu että yksi asia on saatu päätökseen. En jaksa itsekkään kantaa kaunaa. Vihainen ehkä olen koko elämäni siitä kaikesta tuskasta mitä hän aiheutti mutta en jaksa kantaa kaunaa tai miettiä niitä sen enempää kun se ei asiaa muuta miksikään eikä tee oloa ainakaan paremmaksi. 

Tämä "kaveri" jonka kanssa olen taistellut lähiaikoina antoi taas kuulua itsestään viikko sitten. Eikä mitenkään positiivisessa valossa. Sain taas syyt niskoilleni asioista jotka oli niin kaukaa haettuja ja ei todellakaan mitenkään minun syytäni. Eikä hän edes itse vaivautunut asiaa ilmoittamaan vaan pisti veljensä asialle. Päätin sitten laittaa itse hänelle viestin että voi jatkossa sanoa ihan suoraan jos joku vituttaa. Ei kuulemma kerennyt. Niin no eiköhän olisi samalla vaivalla voinut minulle kertoa kun vaahtosi asiasta veljelleen. Sitten alkoi se ällöttävä nuoleskelu ja mielistely. Oksettavaa ja kuvottavaa käytöstä. Miksi pitää valehdella?! Miksi hemmetti pitää mielistellä sanoin ja kohdella sitten kun ilmaa tai paskakasaa. Millainen mielipuoli ihminen saa olla että pystyy kohtelemaan ihmisiä noin?! En jaksa enää. En halua että hän on enää missään yhteydessä minuun. En aio myöskään itse olla yhteydessä häneen. On tämä elämä välillä niin hullua että ei enää tiedä mitä pitäisi tehdä ja minne mennä. 

Viikko vielä töitä ja sitten talviloma. Pääsen katsomaan siskon tyttöä jota onkin kova ikävä. 

bc903728e4d21360cdd96616cc2299d0.jpg

 

 

tiistai, 24. tammikuu 2017

Take The World By Storm.

Niinkuin arvelinkin tilanne kärjistyi entisestään tämän erään kaverini kanssa. Sain täysin mitättömästä aiheesta huudot ja raivot niskaani. Minut haukuttiin valehtelijaksi vaikka mistään en ole tälle ihmiselle valehdellut. Yritin kysyä mitä pahaa olen tehnyt mutta sain vastaukseksi vain ympäripyöreitä vastauksia vailla mitään tietoarvoa. Sanoin että en hyväksy että minulle puhutaan noin ja kas kummaa vastaaminen loppui toiselta osapuolelta siihen. Järkevästi kun ajattelen niin pitäisi jättää omaan arvoonsa. Kertoo paljon ihmisen persoonallisuudesta jos voi kohdella toista ihmistä noin julmasti joka ei ole muuta kuin auttanut ja ollut hyvä ystävä. En edes ole tuntenut häntä kovin kauaa. Itse en todellakaan edes kehtaisi puhua kellekkään uudelle tuttavuudelle noin! Olen vain sellainen ihminen että vaikka se olisi joku perus Pentti kadulla joka sanoisi rumasti niin se menisi syvälle luihin ja ytimiin asti. En kestä sitä että joku ei pidä minusta jos siihen ei ole syytä. Ymmärtäisin jos olisin sanonut tai tehnyt jotain ilkeää ja peruuttamatonta mutta en ole ollut edes yhteydessä koko ihmiseen juurikaan lähiaikoina. 

Hyvältä tuntui kyllä se että hänen veli puolusti minua. Ei se asiaan juurikaan kyllä vaikuttanut tietenkään mutta se että joku puolustaa ja ymmärtää sen että olen syytön, niin se kyllä lohduttaa. Mutta niin siis todellakaan ei pitäisi välittää. Ymmärrän että se vika on siellä toisessa päässä, mutta olen todellakin vain niin hemmetin kyllästynyt todistelemaan omaa arvoani ja oikeuttani olla olemassa. Kyllästyttää myös vakuutella sitä että olen tarpeeksi hyvä ihminen että minua kuuluu kohdella hyvin. Juu ja kyllähän niitä mätämunia aina sattuu kohdalle mutta mikä hitto siin on että ne on järjestäen kaikki minun kohdallani niitä. Helpompi olisi myös kestää jos tämä olisi joku hiton karman laki että olisin itse ilkeä ja paha ihminen muille mutta olen todellakin kaikkea muuta kuin ilkeä. Vai olenko kiltteyteni ja överiempaattisuuteni takia vain oikeasti niin hemmetin helppo uhri näillä paskapäille että siksi joudun aina törmäyskurssille niiden kanssa? Ja vaikka todellakin tiedän ettei syy ole minun niin silti aivoni vääntää kaiken korkkiruuville ja syytän itseäni kaikesta. Jos en muuta keksi mistä syyttää itseäni niin ainakin siitä että olen uskonut ne kaikki paskanjauhannat mitä minulle on silmät kirkkaina kerrottu. Vaikka onko siinä jotain pahaa että haluaa uskoa ihmisestä hyvää? Ei kai mutta ehkä pitäisi opetella vain sitten epäilemään kaikkia varmuuden vuoksi niin ei sitten putoa niin korkealta. Olen ainakin ilmaissut että en hyväksy että minulle puhutaan rumasti. Nyt tuskin minulle enää puhutaan kivastikkaan siltä suunnalta mutta ehkä en sitten lopultakaan menettänyt yhtään mitään. 

Jossain olen edelleen kyllä vahvempi kuin ennen, vaikka nyt on ollutkin aika mustaa ja painavaa nyt. Ilokseni huomaan että edelleen onnistun toipumaan näistä vastoinkäymisistä nopeempaa ja vaikka jokainen tälläinen torjunta ja hylkääminen jättää haavan niin se arpeutuu nopeammin kuin ennen. En jää enää moniksi kuukausiksi sänkyyn tai sohvan nurkkaan itkemään. Nostan leukani ylös ja jatkan matkaa. 

 

d79bd0bdcf7f852ad63e27159f93a37d.jpg

maanantai, 16. tammikuu 2017

Elefantin paino

"Se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää, eikä kukaan muu sitä nää. Ja vaik sut on luotu kantamaan, nousemaan aina uudestaan, oon pahoillani en osannut lohduttaa, mutta lupaan, vielä se helpottaa."

Päivät on ollut aika mustia nyt. En näe taas valoa tunnelin päässä enkä ikkunan takana. Kaikki on pimeää ja sisällä on tyhjää. Olen saanut melko kylmää kyytiä eräältä ystävältäni. Välillä oli kummallinen hetki jolloin noin 20 minuuttia kaikki oli hyvin mutta sitten sama meno jotakui. Olen todella väsynyt ja kyllästynyt koska tälläiset jutut aiheuttaa aina sen jäätävän taistelun itseni kanssa. Mietin vain mikä minussa on vialla että ansaitsen tämän vaikka alitajuntani tietää kyllä että tällä kertaa se vika ei todellakaan ole minussa. En tiedä miksi kerta toisensa jälkeen ensin joku muu tekee tämän saman minulle ja sen jälkeen teen itse itselleni tämän saakelin aivoissa pyörivän helvetin "miksi mä olen vain niin paska". Enhän minä ole paska. En ole tehnyt enkä sanonut mitään väärää. Olen yrittänyt olla hyvä ja auttavainen ihminen. Silloin se vika ei ole minun. Vika on silloin toisessa päässä. Mutta silti aivoni väkisin vääntää asiaa niin että vika on oltava minussa. Minun oli pakko tehdä jotain väärin tai olla liian tyhmä ollakseni tarpeeksi hyvä. Miten hitossa saan tämän päänsisäisen taistelun loppumaan?! En jaksa sitä. En jaksa enään yhtään mitään. Haluan kyetä ymmärtämään että olen hyvä ihminen joka törmää liian usein vain ihmisiin jotka ei ole niin hyviä. Olen liian helppo saalis herkkyyteni ja överiempaattisuuteni takia. Vaikka lähes aina kyllä tiedän että ihmisessä on jotain mätää ja tiedän milloin minulle valehdelleaan niin se halu uskoa siihen ihmiseen on niin kova että aina menen siihen samaan ansaan ja pian huomaan olevani yksin kaikki energia ja hyväntahtoisuus pois imettynä. Miksi annan ihmisten tehdä tämän itselleni kerta toisensa jälkeen? Onko empaattisuus ja auttavaisuus muuttunutkin minulla vahvuudesta heikkoudeksi?! Näinkö häilyvä niidenkin raja on? 

Olen niin hemmetin yksin näiden asioiden kanssa. Ei kukaan terve ihminen tiedä miltä tuntuu taistella itsensä kanssa joka hemmetin päivä. Taistella itsensä kanssa oikeudestaan olla olemassa. Se sattuu kun on rikottu ja käytetty niin monta kertaa hyväksi että sitä alkaa kuvitella että ei ole oikeutta olla olemassa tai ei ole oikeutta vaatia että minua kohdeltaisiin hyvin. Se tuntuu siltä kun joku repisi minua pala palalta osiksi ja polkisi lattiaan. En uskalla vaatia mitään tai sanoa jos minua on mielestäni kohdeltu huonosti etten saa siitä paskaa niskaani. Mielummin pyydän anteeksi vaikka en olisi mitään tehnytkään että kukaan ei vain hylkäisi minua. Minut on hylätty niin monta kertaa jo että sen takia olen sulkeutunut taas kuoreeni. En edes halua olla kaveri kenenkään kanssa, enkä tutustua kehenkään kun tiedän jo lopputuloksen. Miksi haluaisin kokea sen aina vain uudestaan? 

Pitäisi ehkä miettiä taas psykiatrille menoa. Onnistuin kannattelemaan itseäni lähes kaksi vuotta kunnes jälleen vajosin hiljalleen pohjaan. 

ade2cbc6c9652f714e7cb6ca269850d9.jpg

 

 

tiistai, 3. tammikuu 2017

Dancing On My Own

Joulu oli ja meni. Ei ollut kyllä minkäänlaista joulufiilistä. Ei kai sitä näin aikuisena pahemmin olekkaan mutta jotenkin tänä vuonna mikään ei tuntunu miltään. Mies perseili ja auko päätään. Olen kyllästynyt siihen ja niin kurkkua myöten jo täynnä että tekisi mieli kävellä korvatulpat korvissa täällä kotona. Ahdistaa olla kotona jonka takia olenkin paljon muualla ja elän vähän omaa elämää enkä sitä yhteistä mitä pitäisi elää. En vaan jaksa olla kuuntelemassa sitä saakelin samaa paskaa mitä tuon ihmisen suusta tulee jatkuvalla syötöllä. Tiedän todella että tämä on täysin mahdotona yhtälö ja en todellakaan halua elää näin mutta tiedän että vielä pitää kypsytellä sitä ajatusta että tästä jonnekkin suuntaan lähtisi. Rahaakin pitää saada säästettyä ja muutenkin talous vakautettua että pystyn edes lähtemään. Mutta tiedän kyllä että se päivä on edessä. Pitää vain kasvaa henkisesti siihen ajatukseen. 

Muutamat ihmiset ovat "ilokseni" kohdelleet minua kuin paskaa. En tiedä syytä. En usko tehneeni tai sanoneeni mitään sellaista että ansaitsisin tulla näin kohdelluksi. Mutta näin tässä taas vain kävi. Kyllähän olen jo tähän tottunut että ei tässä mitään uutta ole mutta kyllä se kysymyksen aina herättää että mikä vika minussa on? En ole kysynyt syytä. En tiedä haluanko edes tietää. En jaksa sitä että asioita kaadetaan minun niskaani ja saan syyt kaikesta paskasta omille kontolleni. Tästä syystä olen mielummin hiljaa ja tyydyn osaani. Ihmettelenpähän vaan että kun ensin julistetaan että "en ikinä halua päästää tuollaista ystävää menemään" ja sitten pari viikkoa tästä aivan yhtäkkiä aletaan kohtelemaan kuin ilmaa ja sitten kun yrittää kysyä kuulumisia niin ollaan töykeitä ja ilkeitä. Mutta hei. Viesti meni kyllä perille. En tarvitse tuollaisia ihmisiä elämääni kyllä yhtään enempää. En ruikuta tai kysele perään. Pitäkää vittu tunkkinne. Eniten todellakin kirpaisee vain se että en todellakaan ole tehnyt mitään mikä tekisi tästä oikeutettua. Viimeksi kun nähtiin kaikki oli hyvin ja oli tosi hauskaa. SItten vain yhtäkkiä välit kylmeni yhtä kylmäksi kun siperian talvi. Harmittaa myös se että ei minulla muutenkaan ole paljoa kavereita ja sitten kun löytää edes yhden jolle pystyy puhumaan ja jonka aikana pystyy olemaan oma itsensä niin sitten kaikki loppuu ennen kuin kerkee alkamaankaan. Kun tälläisiä ihmisiä tuppaa ilmestymään ja poistumaan elämästäni tasaiseen tahtiin niin se saa kyllä aina miettimään että miksi edes nään vaivaa yrittää saada kavereita. 

Olen ollut väsynyt joka varmasti osittain johtuu mielialastani mutta myös tietenkin tästä pimeydestä. Ihanaa kyllä että nyt ede tuli lunta. Olen yrittänyt käydä koiran kanssa lenkillä taas kun sekin jäi viime kesän aikana vähemmälle. Syksyn masennuskausi vei kaikki mielenkiinnon mihinkään. Sitten piristyin hetkeksi kun sain muuta harrastusta mutta nyt sekin meni ns. vituiksi. Sekin harmittaa! Yritän vain ajatella ettei se ole minusta johtuvaa tai minun syytäni mutta olen vain liian tottunut aina löytämään syyn itsestäni enkä vain kykene uskomaan että aina se vika ei ole minussa. Olen itseni mielestä niin viallinen että hyväksyn mukisematta syytökset joita itse itselleni suollan. 

Miehenikin lupasi lopettaa haukkumiseni mutta hän tekee sitä koko ajan silti. Ei edes itse tajua sitä kun se on jo niin rutiinia vaistomaista toimintaa. Olen päättänyt että heti jos sieltä tulee jotain sellaista niin en puhu enkä vastaa mitään. Samoin jos syyttää minua jostain mikä ei todellakaan ole minun syytäni. Sama kyllä pätee ihan kaikkiin. Olen ihan helvetin kyllästynyt olemaan syyllinen ihan kaikkeen. Olen kyllästynyt myös siihen että minun tunnetiloja analysoidaan vaikka ei olla edes samassa kaupungissa, yhden sanan perusteella. Ja siihen että minua provosoidaan ja kyseenalaistetaan. Mikä helvetin paskapussi olen kaikille?! Paskapussi johon voi omat sairaat sovinisti narsisti paskat heittää? Tai omat turhautuneisuudet tai pahat olot yleensäkkin?! Kiitos hei vaan taas kaikille osallistuneille. 2016 vuonna paskapussi tungettiin niin täyteen paskaa että se tursuaa pahasti jo yli. 2017 vuosi on paskapussin tyhjentämisen vuosi. Heittäkää ne paskanne muualle.

 

952ba760c4d430c50684a5dc024d4330.jpg

maanantai, 28. marraskuu 2016

Pettävällä jäällä.

Vihaan sitä tunnetta kun tajuaa olleensa vain saakelin typerä ja uskoneensa olevansa jotenkin erityinen. Vihaan itseäni. Vihaan kaikkea tätä. En ole kellekkään erityinen. En ole kellekkään niin arvokas että minua ei jatkuvasti satutettaisi. Uskomattoman paljon se edelleen sattuu kun tajuaa olevansa ihmisille yhden tekevä. Kun kaikki minusta löytyvä voima on saatu puristettua ulos omiin tarkoituksiinsa niin sitten voi vaan heivata elämästään ulos. Ei vaan jaksaisi tätä enää. Ja miksi hitossa en ikinä opi olemaan varuillani? Miksi annan itsestäni heti kaiken kun nään että joku saattaa tarvita minua? Miksi hitossa puristan koko energia varastoni ulos ja huomaan jääväni lopulta yksin täysin ihmisrauniona? Surullisinta tässä on että en voi edes olla kellekkään vihainen kun kaikki on oman tyhmyyteni tuotosta. En varmaan koskaan opi tuntemaan itseäni arvokkaaksi tai edes ihmiseksi muiden joukossa kun ympärilleni kerääntyy vain ihmisiä jotka sumuilematta satuttavat. 

Tuntuu niin hemmetin lohduttomalta että elämässäni ei ole ketään jolle aidosti oikeesti olisin tarpeellinen ja tärkeä. Niin kuin vilpittömästi. Nyt en tietenkään laske tähän perheen jäseniäni. Tarkoitan ulkopuolista ihmisitä joka vilpittömästi pitäisi minusta niin paljon että hyväksyisi minut sellaisena kun on ja oikeasti rakastaisi minua. Olen vain kaikille joku helvetin huvittelu väline ja kaatopaikka johon voi kaiken paskan kaataa huoletta. Ihan vain koska olen niin hemmetin sinisilmäinen ja epätoivoinen etsiessäni sitä ihmistä joka pitäisi minusta oikeasti. 

Nyt on vain pakko kovettaa itseni ja lakata uskomasta enää yhtään mihinkään. En jaksa tulla satutetuksi aina uudelleen ja uudelleen.

On vain jotenkin niin väärin että oma mies vihaa kaikkea minussa. Olen täysin vääränlainen ja täysi vitsi ihmisenä. Minulla ei ole mitään arvoa eikä oikeutta vaatia tai haluta mitään. Ei ole oikeutta olla jaksamatta jotain tai oikeutta kuvitella olevani hyvä jossain. Olen täysi vitsi. VITSI. Naurettava typerä luulotautinen ämmä. En vain helvetti jaksa enää. 

4007e530b5c22af92cef10ad1dde1b45.jpg