maanantai, 21. elokuu 2017

Don't let your fear of failure keep you from living your life

Suurin virhe mitä elämässään voi tehdä on antaa pelon hallita kaikkea. Minä pelkään kaikkea. Oikeasti kaikkea ja se hallitsee elämääni todella paljon. Pelkään koko ajan sitä että mitä muut minusta ajattelee, pelkään että menetän jonkun läheisen, pelkään että jotain todella pahaa tapahtuu, pelkään että epäonnistun elämässsä, pelkään että kuolen itse, pelkään että jään yksin, pelkään että menetän työni, pelkään että suhteeni päättyy, pelkään että joudun onnettomuuteen. Onko elämässä mitään järkeä jos pelkää kaikkea? Sain tänään töissä elämäni kamalimman ahdistuskohtauksen. Sydämen syke koveni vain koko ajan ja henki melkein lakkasi kulkemasta. Kaikki vain pelon takia. Enkä edes osannut eritellä että mitä juuri sillä hetkellä pelkäsin. Onneksi oli lääkkeet mukana. Se ahdistun on niin voimakas että se lamaannuttaa hetkeksi ihan kokonaan. En kykene ajattelemaan mitään järkevää ja todellisuudentaju hämärtyy. Sydän lyö niin lujaa että yritän painaa kämmenellä kovaa rintalastaa, estääkseni sen hakkaamasta tietään kylkiluiden läpi. 

Järki käskee aivojen lopettaa pyörittämästä turhia pelkoja ja skenaarioita mutta aivot ei tottele. Se on pelottavaa myös. Sitä haluaisi pidellä kaikkia köysiä käsissään ja hallita kaikkea mutta et hallitse edes omaa kehoasi tai omia ajatuksiasi. Tottakai ajatuksia pyörii päässä tahtomattaan välillä ja varsinkin jos on tapahtunut jotain ikävää, mutta miettikää hetki asiaa niin että mitään ei ole edes tapahtunut, eikä välttämättä edes tule koskaan tapahtumaan, mutta aivot kehittelevät järkyttävän skenaarion kaikesta ja se on sinulle niin todellinen että uskot sen tapahtuvan tai jopa tapahtuneen. Mikä saa omat aivot valehtelemaan? 

Sitten kun olet lietsonnut itsesi pelkäämään arkisiakin asioita, esim sitä kuinka paljon rahaa kuluukaan elämiseen niin pelkäät jopa kirjautua verkkopankkiin katsoakseni paljonko rahaa on jäljellä. Voit vältellä sitä jopa viikkoja. Et uskalla puhua kavereillesi jos he eivät yhtäkkiä haluakkaan vaikka keskustella sinun kanssa ja suuttuvat siitä. Linnottaudut vain kotiisi niin kaikki on muka helpompaa. Sitten ahdistut siitä että istut vain kotona etkä saa mitään aikaiseksi ja täten olet huono ja epäonnistunut ihminen. 

Uskottelet itsellesi jotain hyvää tehdessäsi että et ole vilpittömästi asialla vaan oikeasti olet huono ihminen joka vain esittää olevansa hyvä ihminen. Lopulta uskot tähänkin ja loputon kierre on valmis. Et muka koskaan vaan tee mitään hyviä asioita vilpittömästi ja vilpittömästi siis uskot että olet täysin paska ihminen. 

Pelkäät puhua puolitutuille jotka tulevat vaikka kadulla vastaan koska et usko että he edes muistavat kuka olet. Mielummin välttelet heitä ja vaihdat toiselle puolelle katua tai juokset kaupassa karkuun. Ahdistut tietenkin siitäkin että mitä hittoa pitäisi tehdä jos he nyt sattuvatkin huomaamatta tulemaan vastaan. Mitä jos sanot vaikka "moi" ja toinen katsoo kummissaan eikä tajua kuka edes olet. Se olisi maailman kauhein paikka. Vai olisiko? No ei. Aivot vaan tekee siitäkin mahdottoman tehtävän. 

Elät siis koko elämäsi peläten jokaista askelta jonka otat tai jokaista sanaa minkä sanot koska kaikki voi johtaa menetykseen tai kipuun. 

 

932b9257f0a3d507440262b3ecba88cb.jpg

keskiviikko, 16. elokuu 2017

Kaaoksen keskellä

Johan on taas vierähtänyt aikaa viime kirjoituksesta. En vain saa aikaiseksi mitään ja ahdistaa ajatus kirjoittaa asioita ylös. Ne jotenkin liikaa konkretisoituu silloin kun ne on luettavissa jostain eikä ole vain pääni sisällä vaeltavia ajatuksia. 

Ahdistukset on tulleet taas osaksi jokapäiväistä elämääni. En vello menneessä vaan pelkään tulevaisuutta. Pelkään että joudutaan taloudelliseen ahdinkoon miehen firman perustamis projektin takia, pelkään että joku läheinen kuolee tai sattuu joku kamala onnettomuus. Ihan naurettavaa ja typerää miettiä sellaisia asioita. Kyllä asiat aina jotenkin selviää. Kaikki kuolee joskus. Kai siinä joku on että kun vihdoin osaa irroittaa menneisyyden traumoista niin pitää keksiä tilalle joku muu syy pelätä ja ahdistua. Ahdistun on ollut kuitenki osa elämääni noin 15 vuotta, varmaan kauemminkin. Ehkä jopa 20 vuotta. Se on minulle normaalia elämää. En edes tiedä miltä se tuntuu kun ei ahdistu asioista joilla ei ole mitään merkitystä. Sain lähetteen netti psykoterapiaan. Aloitan sen pian. Ehkä saan siitä apua. Elän taas niin kaaoksen keskellä. Se kaaos on leväällään päässäni ja se on leväällään kotonakin kun en saa mitään aikaiseksi. 

Muutamia viikkoja sitten tapahtui asioita jotka melkein rikkoi koko elämäni. Minulla on pari miespuolista kaveria joiden kanssa olen viettänyt aikaani harrastukseni takia. Yksi idiootti päätti keksiä hauskan vitsin ja väittää että olen ollut toisen näistä miespuolisista kavereista kanssa sängyssä. Kerroin miehelleni että kuinka naurettavan jutun joku keksi ja mies sitten päätti uskoa tämän. Me melkein erottiin koska en ollut tehnyt mitään. Vain siksi että mies uskoi mielummin täysin randon idioottia kun minua jonka kanssa on ollut 11 vuotta yhdessä. Oli todella turhauttavaa ja sydäntä särkevää kun toinen ei usko vaikka miten yrität sanoa että et ole tehnyt mitään. Lopulta hän kai sitten antoi periksi ja uskoi että en ole tehnyt mitään. Tai ei hän ole sanonut että uskoo minua mutta kai uskoo kun tuossa edelleen istuu. Se vain loukkasi todella syvästi että hän todella uskoi että tekisin jotain sellaista. En ikipäivänä kykenisi sellaiseen tekoon. En voisi elää itseni kanssa ja ahdistukseni olisi sen jälkeen sitä luokkaa että sen näkisi kilometrejen päähän jos olisin jotain tehnyt. Tiedän että en ole seurustelukumppaneista se helpoin todellakaan mutta en kyllä koskaan tekisi kellekkään mitään niin kamalaa, varsinkaan kun olen itse ollut se petetty. Tiedän tasan millainen henkinen helvetti se on. 

Kavereiden kanssa sujuu paremmin kuin aikoihin. Olen pitänyt kaikkiin yhteyttä säännöllisesti. 

Pikkuveli erosi tyttöystävästään kun sai tietää että tämä pettää häntä hänen kaverin kanssa. Se oli todella likainen ja oksettava tapaus. Tämä kaksikko oli paneskellut jopa veljen ja tämän tytön yhteisessä kodissa ja sängyssä. Tuntu ihan käsittämättömän pahalta. Veli on niin kiltti ja hyväsydäminen ihminen. Siskoista tiedän aina että ne selviää, tapahtu mitä tahansa mutta veli on sellainen jotka kohtaan tunnen sellaista suojeluviettiä. Nytkin teki mieli mennä ja vetää se muija rusetille. 

Tämä yksi ystävä jonka kanssa oli viime talvena kärhämää. En ole edelleenkään kyllä päässyt hänen kanssaan samalle tasolle kuin ennen sitä välirikkoa. En luota häneen enää enkä uskalla edes oikeastaan puhua hänelle mitään. Olen kyllä säännöllisesti yhteydessä mutta vain pintapuolisesti. Sanoinkin kyllä hänelle että voi kestää kuukausia ennen kuin kykenen luottamaan häneen, mutta tuntuu että saattaa mennä jopa vuosia. Hän sitä paitsi aiheuttaa itselleen koko ajan ihme draamaa ja uhriutuu heti. En jaksa sitä. Toki jokainen elää elämänsä miten tahtoo enkä sitä tuomitse mutta en halua olla mikään terapeutti ongelmille joita itse tarkoituksella aiheutetaan. 

Työkaverilla löydettiin kohdunsuunsyöpä. Juuri hän toipui rintasyövästä. Kyllä elämä on epäreilua. Onneksi se suurella todennäköisyydellä on hyvänlaatuinen ja saadaan leikattua. Viikko tämän uutisen jälkeen sain tietää toisesta tutusta joka oli yöllä lähtenyt harhailemaan ja löydetty ojanpohjalta. Sairaalassa oli selvinnyt että hänellä on syöpä joka on levinnyt aivoihin ja joka paikkaan. Hän ei selviä. Puhutaan korkeintaan vuodesta. Hänkin 50 vuotias. Kyllä pitää olla kiitollinen siitä että itse on terve. Muitakaa hyvät naiset tutkia niitä rintojanne. Liityin kantasolurekisteriin jos voisin vaikka pelastaa jonkun syöpäpotilaan joskus. Olisi tälläkin elämällä joku tarkoitus. 

Se minulla on tässä myös ongelmana että vaikka yritän olla kaikille hyvä ihminen ja auttaa kaikin puolin niin silti jotenkin tuntuu että saan paskaa niskaan, tai vaikka en saisikaan niin jotenkin en usko silti olevani hyvä ihminen. Saatan huomata että kuiskaan hiljaa mielessäni itselleni että teeskentelen vain hyvää ihmistä ja oikeasti en ole edes hyvä tyyppi. Mitä hittoa?! Pääni sisällä ilmeisesti asuu oikeasti piru ja enkeli. Enkeli saa minut tekemään kivoja asioita ihmisille ja olemaan hyvä ihminen mutta piru saa minut uskottelemaan itselleni että olen teeskentelijä ja aidosti olen täysi läpimätä sysipaska ihminen. Samasta syystä varmasti myös epäilen muiden ihmisten lojaalisuutta ja vilpittömyyttä jos joku on minua kohtaan kiva ja ystävällinen. Koska en usko itseäni kun teen hyviä asioita niin en kai sitten usko muitakaan. En jaksaisi aina pelätä ja epäillä kaikkea mitä elämässäni tapahtuu. Niinkuin kaikki olisi yhtä käsikirjoitettua näytelmää julmilla juonenkäänteillä täynnä juonittelua ja pahuutta. 

88e04191c21cce1c46d0643820ceed96.jpg

lauantai, 17. kesäkuu 2017

Ota mut tälläisenä kun oon.

Elämässä tapahtuu ja sattuu. Suurin asia on ehkä se että se ystävä jonka kanssa olin "riidoissa" ja joka kohteli minua kuin saastaa, yllättäen pyysi anteeksi kaikkia tekojaan. Ensimmäinen ajatus tietenkin oli että pyysi vain sen takia että sai taas apua minulta. Vannoi ettei näin ole. En tiedä uskonko edelleenkään täysin. On niin vaikea uskoa että kukaan minulta vilpittömästi mitään pyytää anteeksi tai oikeasti haluaa olla minun kaveri eikä vain sen takia että autan aina kun pyydetään. Olo helpottui kyllä silti hieman. 

Tämä sama kaveri kyllä silti aiheuttaa draamaa elämääni mutta olen edistynyt itseni kanssa sen verran että pystyn sanomaan tälle ihmiselle nyt kaiken suoraan nielemättä mitään paskaa yhtään. En yleensä kykene kenellekkään sanomaan mistään mitään vaan nielen nöyränä kaiken paskan mitä kukakin nyt sattuu kaatamaan niskaan. 

Hän ei voi tavata naispuoleisia kavereitaan mustasukkasen vaimon takia joten nähdään välillä salaa, joka ahdistaa minua taas koska en tykkää salailusta ja valehtelusta. Viimeksi hän pyysi minuakin valehtelemaan miehelleni. En todellakaan aio valehdella enkä edes kehtaisi pyytää sellaista. Hän on muutenkin pyytänyt niin kummallisia asioita että itse ei tulisi mieleenkään kavereilta sellaisia pyytää. Tiedän että hänen tilanne on vaikea ja ymmärrän kyllä miksi hän tekee jotain asioita mutta hän on kyllä sotkenut elämänsä niin pahasti että en vain kykene käsittämään miten tuollaiseen pisteeseen voi päästä. Olen päättänyt olla murehtimatta liikaa koska en voi auttaa kuin tiettyyn pisteeseen asti. 

Kävin siskon luona taas pohjoisessa. Siellä tilanne on edelleen todella vaikea ja tunnelma oli todella kireä. Oli ahdistavaa olla siellä kun tuntui että sisko purki kaiken pahan olonsa minuun ja pikkusiskoon. En tiedä miten auttaa enkä usko että mitään voisin edes tehdäkkään. Oli henkisesti todella rankka reissu. Lähteminenkin oli taas yhtä helvettiä. Se tunne kun ei tiedä milloin näkee uudelleen on kyllä musertava. Jos huono tuuri käy niin nähdään ensi vuonna helmikuussa kun minulla on talviloma. Se on kuristavan ahdistavan pitkä aika. En tiedä miten selviän. Onneksi on skype. 

Miehen kanssa ei oikein suju. Tapellaan koko ajan. En tiedä millä helvetillä tämän saisi toimimaan. Rakastan elämääni muuten mutta tämä parisuhde ei vain toimi. Ei hitto mitenkään. Silti idioottina kirjotin nimeni paperiin jolla mies haki monta kymmentä tonnia yrityslainaa itselleen. Nimeni on paperissa koska ei saanut sitä yksin. Nyt se on siis minunkin harteillani. Vain koska en halunnut seistä hänen unelmiensa tiellä. Silti hän seisoo minun. Onko se reilua?! Ei kai. Yksi syy riitelemiseen on se että en kykene hallitsemaan hermojani ollenkaan. Hän sanoo jotain ja raivoan ja tiuskin heti. Kuka hitto sellaista jaksaa kuunnella? En edes minä itse. Tosin hän tekee sitä paljon itsekkin huomaamattaan. En tiedä millä kykenisin laskemaan vaikka kymmeneen aina kun meinaa hermostuttaa. Ja miksi hitossa minua ees ärsyttää kaikki mitä toinen sanoo? Ei hän sano kaikkea pahalla tai ärsyttääkseen. En myöskään kykene hallitsemaan tunnetilojani. Saatan kokea minuutissa kaikki tunnetilat yltiömäisestä rakkaudesta täydelliseen vihaan miestäni kohtaan, ja kaikkia muitakin kohtaan. 

Ahdistuksen ovat olleet suoraan sanottuna ihan vitulliset. Sain sykettä alentavaa lääkettä mutta en koe siitä olevan kovasti apua. Pitkäaikaista lääkettä en halua. Olen käynyt nyt kolme kertaa psykiatrisellasairaanhoitajalla mutta tuntuu että hän ei edes halua että käyn siellä. Ärsyttää vain kun on niin paha olla koko ajan kun sydän hakkaa miljoonaa. En saa nukuttuakaan kunnolla. Koen koko ajan olevani syyllinen johonkin ja olen iha nurkkaan ajettuna. Olen yrittänyt rauhottaa oloani tietoisuustaitoharjoituksilla ja mielikuvaharjoituksilla mutta tuloksen on ollut aika heikonlaiset. 

Olen yrittänyt myös muuttaa ajatusmallejani itsestäni. Lakata haukkumasta itseäni ja olla miettimättä koko aikaa sitä mitä mieltä muut on minusta ja tekemisistäni. Alkaa tuntua siltä että se tuottaa ehkä tulostakin kovalla harjoittelulla. 

Ehkä todella on aika kääntää elämässä sivua ja lakata antamasta ihmisten lytätä minua maan rakoon. En ole huono ihminen vaikka aivoni niin sitkeesti väittävätkin. Joku voi oikeasti vilpittömästi tykätä minusta ja haluta olla minun kaveri. Olen juuri tälläinen kun olen ja minun on kelvattava tälläisenä. Jos en kelpaa niin sittenhän voi kävellä pois. 

 

1b740d13c6d9230f6dca82194d5819ec.jpg

 

 

lauantai, 8. huhtikuu 2017

Supersankari.

Huomaan että on taas kovin vaikea tänne kirjoittaa tai kellekkään kertoa näistä ahidistuksista. Jotenkin kun kaiken kirjoittaa ylös niin se muuttuu vielä todellisemmaksi. Ahdistuksia on taas jatkunut toista viikkoa niin että on vaikea olla. Kävin varaamassa lääkäri ajan mutta ensimmäinen vapaa aika olikin vasta kuun lopussa. Pakko sinnitellä sinne asti. Hoitaja kysyi että auttaisiko jos menisin psykiatrisellesairaanhoitajalle. Kerroin käyneeni jo 12 vuotta ja olin lähes oireeton pitemmän aikaa mutta tarvitsen nyt jotain täsmälääkitystä tähän pahimpaan ahistukseen. On vaikea poistua kotoa ja mennä edes kavereille kylään. Tosin siinä asiassa kyllä ahdistaa sekin kun kukaan ei koskaan käy täällä. Minulla on aina oltava aikaa ja rahaa juosta muiden luona mutta muille ei tule mieleenkään käydä täällä. Ahdistaa kaikki mitä sanon ja teen ja aivoni vääntää niistä ihan kummallisia juttuja. 

Kaikki tämä alko siitä kaveruudesta joka alkoi syksyllä ja loppui törkeästi melkein yhtä nopeasti kun alkoikin. Miten yksi törkeä torjunta ja hylkääminen voi saada toisen elämän radaltaan kokonaan? Varsinkin kun kyseinen ihminen ei periaatteessa edes kerennyt niin kovin läheiseksi tulla. Tai kerkesi mutta ei korvaamattomaksi. Kykenin elämään ennen häntä ja kykenen jatkossakin. Se hylkääminen on vain niin helvettiä että en osaa käsitellä sitä mitenkään ja sitten elämä suistuukin jo raiteiltaan ennen kuin huomaankaan. En taaskaan tunne olevani minkään arvoinen tai koe ansaitsevani elämääni mitään hyvää. 

Mieheni on ollut taas aivan hemmetin raivostuttava. Hän elää kyllä jossain hemmetin kuplassa ja kuvittelee olevansa paljon parempi kuin muut. Aina hän on itserakas ollut mutta tuntuu että joka päivä hän vaan rakastaa enemmän itseensä ja vähemmän ketään muuta. Olen niin kyllästynyt taas että oikein kuvottaa. Välillä hän kerkes jo olemaan ihan siedettävä. Auttoi kotihommissa, kävi minun kanssa kävelyillä ja osallistui enemmän. Meidän elämä on vain ihan kuollutta. Hän ei tykkää tehdä mitään eikä halua tehdä mitään. Minä taas en halua istua koko elämääni neljän seinän sisällä. Haluan tehdä asioita ja tykkään nähdä ihmisiä. Mieheni vihaa kaikkia. Nyt hän on perustamassa yritystä ja vaikka kuinka haluan että se menestyisi niin mietin että miten hitossa hän kykenee toimimaan ihmisten kanssa kun hän vihaa kaikkia ja rakastaa vain itseään. Ei kykene näkemään omaa nenänvarttaan pidemmälle ja ei kykene ottamaan mitään kritiikkiä vastaan, saatika myöntämään virheitään. Mutta tämä hiton riittämättömyyden tunne kyllä on hirveintä mitä ihminen voi itsensä kanssa joutua käymään läpi. Aina uudestaan ja uudestaan. Ikinä ei koe olevansa kellekkään hyvä. Eikä elämässäni ole edes ketään joka saisi minut tuntemaan näin. Elämässäni on vain ihmisiä joiden sydämen asia on tehdä selväksi että en ole minkään arvoinen. Poikkeuksena siskoni tyttö joka lapsen vilpittömyydellä rakastaa minua. Suorastaan janoan sitä hyväksyntää tai sitä että joskus joku edes sanoisi että on ylpeä tai kiittäisi oikeasti tai saisi minut tuntemaan itseni kauniiksi. Pelkään että se saa minut toimimaan periaatteitani vastaan. Vain että saisin edes kerran tuntea oloni kauniiksi ja halutuksi. Tosin en usko että edes sellaista tilaisuutta koskaan tulisi mutta kuitenkin. Pari viikkoa sitten baarissa eräs mies sanoi minulle että olen koko baarin kaunein nainen. Mies olis siis kyllä vanhempi ja perheellinen mutta kyllä se silti tuntui kivalta. Sanoin miehelleni tästä vähän niikuin vink vink mielessä. Vastaus oli "no siihen ei paljoa vaadita kun olitte siinä räkälässä". Kuka vittu sanoo noin?! Kyllä olen idiootti kun olen tuon ihmisen kanssa. Oksettaa itseänikin että annan ihmisten kohdella itseäni kuin paskaa. Sitten hän vielä jaksaa ihmetellä miksi en halua harrastaa seksiä hänen kanssaan ja miksi olen siinä niin sulkeutunut ja rajoittunut. En todellakaan koe olevani seksikäs hänen kanssaan. Häpeän itseäni joka sekunti. Yritä siinä sitten nauttia. 

Välillä tuntuu että pitää olla joku hemmetin supersankari että selviää edes normaalista elämästä. 

 

f861f24191752a0921418e4cdeae6b37.jpg

maanantai, 27. maaliskuu 2017

Sinä riität.

Mikähän siinäkin on että aina sitä vaan kuvittelee ettei ole tarpeeksi hyvä kenellekkään ja aina yrittää muuttaa itseään sellaiseksi kuin muut toivovat sinun olevan. Muiden viat on toissijaisia omiin verrattuna. Miten kieroutunut omakuva voi olla jos et tunne olevasi tarpeeksi hyvä koko maapallolle. On sitä pahempiakin ihmisiä olemassa, suoranaisia hirviöitä mutta silti et kykene näkemään itseäsi sen arvoisena että voisit esimerkiksi vaatia jotain. Koen huonoa omatuntoa jokaisesta asiasta mitä joudun pyytämään ja päässäni pyörii vain ajatukset siitä että olisi pitänyt vain itse tehdä eikä pyytää muita. 

Yritän välillä ihan mantran lailla muuttaa itseäni ja toimintatapojani muiden ihmisten vuoksi. Mutta miksi teen niin?! Miksi ihmeessä?! Miksi kaikki muut muka ovat täydellisen hyviä ja omat toimintatapani ja ajatukseni ovat niin hemmetin vääriä. 

Pelkään koko ajan että petän ihmisten odotukset itsestäni. Pelko on välillä niin ahdistavan murskaavaa että tekisi mieli käpertyä palloksi nurkkaan. 

Olen myös huomannut kyllä että elämässäni on muutama ihminen joiden elämän tehtävä on saada kaikki tuntemaan itsensä mitättömäksi ja arvottomaksi. Millä sitä voi edes oppia olevansa arvokas jos muutama ihminen tekee koko ajan selväksi että et ole? Oikeastaan koko elämäni on ollut täynnä näitä ihmisiä. Taidan vetää niitä mangeetin lailla puoleeni. 

Oikeastaan se hyväksymisen tunne on niin harvinaista että saan siitä lähes eufoorisen kokemuksen. Saatan leijua siinä tunteessa päiviä tai jopa viikkoja kun tilanne kohdalle sattuu. Onko todella niin että elämässäni on vain liuta vääriä ihmisiä? 

Esimerkiksi tunsin huonoa omatuntoa kun kysyin kesälomani ajankohdasta. En mielestäni saa sellasia kysellä ja pitää tyytyä siihen mitä saa tai jopa olla ilman lomaa. Tunnen huonoa omatuntoa kun pyydän miestä siivoamaan jälkensä. Siivoan usein sitten itse kun en koe olevani oikeutettu vaatimaan tai pyytämään. Minut on opetettu siihen pienestä asti että mitään ei saa vaatia eikä pyytää. Omat tarpeet on aina asetettu toiselle sijalle. 

Koen huonoa omatuntoa omista tunteistanikin. Jos suutun jostain tai pahoitan mieleni jostain. Saatan aiheuttaa toiselle pahanmielen kun itse suutun. Se ei tietenkään ole reilua toista kohtaan. Mutta onko se reilua itseäni kohtaan että panttaan tunteitani? Jos olen suunnattoman iloinen jostain, koen siitäkin huonoa omatuntoa koska jollain muulla voi olla vaikeaa elämässään. Mitä hittoo se keltään on pois jos olen iloinen jostain? Olen kyllä osittain myös ehkä opetettu siihen että mistään ei saa iloita. En tiedä mihin se perustuu. Vaatimattomuuteen? Mutta muistan että lapsena ei ollut hyvä näyttää tunteitaan mitenkään. Ainoa tunne jota lopulta teininä näytin oli katkeruus ja suru. 

Säälin ihmisiä joiden elämään kuulun. Ihan kuin olisin joku murhaaja psykopaatti joka terrorisoi kaikkia ja kaikkea. En ole eläessäni aiheuttanut kenellekkään minkäänlaista tuskaa ja pahaa oloa mutta silti koen että olisi kaikille palvelus jos en olisi edes syntynyt. Koen olevani syyllinen kaikkien pahaan oloon ja suruun. En enää tiedä mitä tehdä että saisin kieroutuneet ajatukseni oikenemaan. Kyllähän minun pitäisi riittää tälläisenä kun olen, eritoten itselleni! 

Mies on perustamassa omaa yritystä. Hän jää kesäkuussa työttömäksi ja sen takia haluaa perustaa. Olen täysin allerginen muutoksille elämässä ja olen aivan pakokauhun vallassa. Mitä jos se ei menesty? Mitä jos joudutaan taloudelliseen velkahelvettiin? En kykene ajattelemaan positiivisia puolia ollenkaan. Pyysin jopa ettei mies puhu koko asiasta mitään minulle koska en vain halua tietää. Tietämättömyys helpottaa ahdistusta vähän. Tiedän että olen epäreilu kun en kannusta ja usko mieheni kykyihin mutta jotenkin se on vaan niin vaikeaa. Oma palkkani on todella surkea joten todella toivon että että mies saa hommat rullaamaan. 

Olen kyllä siitä tyytyväinen että olen saanut muutettua elämäntapojani terveellisemmiksi ja olen ruvennut liikkumaan ja touhuamaan enemmän. En istu enää koneella monia tunteja päivässä tuijottamassa facebookin feediä. Kauan siihenkin meni mutta onnistuin. 

https://www.youtube.com/watch?v=AOEgOufYREs

d8e95a8b8d3202c6a0c06a1bcca9c6df.jpg