lauantai, 8. huhtikuu 2017

Supersankari.

Huomaan että on taas kovin vaikea tänne kirjoittaa tai kellekkään kertoa näistä ahidistuksista. Jotenkin kun kaiken kirjoittaa ylös niin se muuttuu vielä todellisemmaksi. Ahdistuksia on taas jatkunut toista viikkoa niin että on vaikea olla. Kävin varaamassa lääkäri ajan mutta ensimmäinen vapaa aika olikin vasta kuun lopussa. Pakko sinnitellä sinne asti. Hoitaja kysyi että auttaisiko jos menisin psykiatrisellesairaanhoitajalle. Kerroin käyneeni jo 12 vuotta ja olin lähes oireeton pitemmän aikaa mutta tarvitsen nyt jotain täsmälääkitystä tähän pahimpaan ahistukseen. On vaikea poistua kotoa ja mennä edes kavereille kylään. Tosin siinä asiassa kyllä ahdistaa sekin kun kukaan ei koskaan käy täällä. Minulla on aina oltava aikaa ja rahaa juosta muiden luona mutta muille ei tule mieleenkään käydä täällä. Ahdistaa kaikki mitä sanon ja teen ja aivoni vääntää niistä ihan kummallisia juttuja. 

Kaikki tämä alko siitä kaveruudesta joka alkoi syksyllä ja loppui törkeästi melkein yhtä nopeasti kun alkoikin. Miten yksi törkeä torjunta ja hylkääminen voi saada toisen elämän radaltaan kokonaan? Varsinkin kun kyseinen ihminen ei periaatteessa edes kerennyt niin kovin läheiseksi tulla. Tai kerkesi mutta ei korvaamattomaksi. Kykenin elämään ennen häntä ja kykenen jatkossakin. Se hylkääminen on vain niin helvettiä että en osaa käsitellä sitä mitenkään ja sitten elämä suistuukin jo raiteiltaan ennen kuin huomaankaan. En taaskaan tunne olevani minkään arvoinen tai koe ansaitsevani elämääni mitään hyvää. 

Mieheni on ollut taas aivan hemmetin raivostuttava. Hän elää kyllä jossain hemmetin kuplassa ja kuvittelee olevansa paljon parempi kuin muut. Aina hän on itserakas ollut mutta tuntuu että joka päivä hän vaan rakastaa enemmän itseensä ja vähemmän ketään muuta. Olen niin kyllästynyt taas että oikein kuvottaa. Välillä hän kerkes jo olemaan ihan siedettävä. Auttoi kotihommissa, kävi minun kanssa kävelyillä ja osallistui enemmän. Meidän elämä on vain ihan kuollutta. Hän ei tykkää tehdä mitään eikä halua tehdä mitään. Minä taas en halua istua koko elämääni neljän seinän sisällä. Haluan tehdä asioita ja tykkään nähdä ihmisiä. Mieheni vihaa kaikkia. Nyt hän on perustamassa yritystä ja vaikka kuinka haluan että se menestyisi niin mietin että miten hitossa hän kykenee toimimaan ihmisten kanssa kun hän vihaa kaikkia ja rakastaa vain itseään. Ei kykene näkemään omaa nenänvarttaan pidemmälle ja ei kykene ottamaan mitään kritiikkiä vastaan, saatika myöntämään virheitään. Mutta tämä hiton riittämättömyyden tunne kyllä on hirveintä mitä ihminen voi itsensä kanssa joutua käymään läpi. Aina uudestaan ja uudestaan. Ikinä ei koe olevansa kellekkään hyvä. Eikä elämässäni ole edes ketään joka saisi minut tuntemaan näin. Elämässäni on vain ihmisiä joiden sydämen asia on tehdä selväksi että en ole minkään arvoinen. Poikkeuksena siskoni tyttö joka lapsen vilpittömyydellä rakastaa minua. Suorastaan janoan sitä hyväksyntää tai sitä että joskus joku edes sanoisi että on ylpeä tai kiittäisi oikeasti tai saisi minut tuntemaan itseni kauniiksi. Pelkään että se saa minut toimimaan periaatteitani vastaan. Vain että saisin edes kerran tuntea oloni kauniiksi ja halutuksi. Tosin en usko että edes sellaista tilaisuutta koskaan tulisi mutta kuitenkin. Pari viikkoa sitten baarissa eräs mies sanoi minulle että olen koko baarin kaunein nainen. Mies olis siis kyllä vanhempi ja perheellinen mutta kyllä se silti tuntui kivalta. Sanoin miehelleni tästä vähän niikuin vink vink mielessä. Vastaus oli "no siihen ei paljoa vaadita kun olitte siinä räkälässä". Kuka vittu sanoo noin?! Kyllä olen idiootti kun olen tuon ihmisen kanssa. Oksettaa itseänikin että annan ihmisten kohdella itseäni kuin paskaa. Sitten hän vielä jaksaa ihmetellä miksi en halua harrastaa seksiä hänen kanssaan ja miksi olen siinä niin sulkeutunut ja rajoittunut. En todellakaan koe olevani seksikäs hänen kanssaan. Häpeän itseäni joka sekunti. Yritä siinä sitten nauttia. 

Välillä tuntuu että pitää olla joku hemmetin supersankari että selviää edes normaalista elämästä. 

 

f861f24191752a0921418e4cdeae6b37.jpg

maanantai, 27. maaliskuu 2017

Sinä riität.

Mikähän siinäkin on että aina sitä vaan kuvittelee ettei ole tarpeeksi hyvä kenellekkään ja aina yrittää muuttaa itseään sellaiseksi kuin muut toivovat sinun olevan. Muiden viat on toissijaisia omiin verrattuna. Miten kieroutunut omakuva voi olla jos et tunne olevasi tarpeeksi hyvä koko maapallolle. On sitä pahempiakin ihmisiä olemassa, suoranaisia hirviöitä mutta silti et kykene näkemään itseäsi sen arvoisena että voisit esimerkiksi vaatia jotain. Koen huonoa omatuntoa jokaisesta asiasta mitä joudun pyytämään ja päässäni pyörii vain ajatukset siitä että olisi pitänyt vain itse tehdä eikä pyytää muita. 

Yritän välillä ihan mantran lailla muuttaa itseäni ja toimintatapojani muiden ihmisten vuoksi. Mutta miksi teen niin?! Miksi ihmeessä?! Miksi kaikki muut muka ovat täydellisen hyviä ja omat toimintatapani ja ajatukseni ovat niin hemmetin vääriä. 

Pelkään koko ajan että petän ihmisten odotukset itsestäni. Pelko on välillä niin ahdistavan murskaavaa että tekisi mieli käpertyä palloksi nurkkaan. 

Olen myös huomannut kyllä että elämässäni on muutama ihminen joiden elämän tehtävä on saada kaikki tuntemaan itsensä mitättömäksi ja arvottomaksi. Millä sitä voi edes oppia olevansa arvokas jos muutama ihminen tekee koko ajan selväksi että et ole? Oikeastaan koko elämäni on ollut täynnä näitä ihmisiä. Taidan vetää niitä mangeetin lailla puoleeni. 

Oikeastaan se hyväksymisen tunne on niin harvinaista että saan siitä lähes eufoorisen kokemuksen. Saatan leijua siinä tunteessa päiviä tai jopa viikkoja kun tilanne kohdalle sattuu. Onko todella niin että elämässäni on vain liuta vääriä ihmisiä? 

Esimerkiksi tunsin huonoa omatuntoa kun kysyin kesälomani ajankohdasta. En mielestäni saa sellasia kysellä ja pitää tyytyä siihen mitä saa tai jopa olla ilman lomaa. Tunnen huonoa omatuntoa kun pyydän miestä siivoamaan jälkensä. Siivoan usein sitten itse kun en koe olevani oikeutettu vaatimaan tai pyytämään. Minut on opetettu siihen pienestä asti että mitään ei saa vaatia eikä pyytää. Omat tarpeet on aina asetettu toiselle sijalle. 

Koen huonoa omatuntoa omista tunteistanikin. Jos suutun jostain tai pahoitan mieleni jostain. Saatan aiheuttaa toiselle pahanmielen kun itse suutun. Se ei tietenkään ole reilua toista kohtaan. Mutta onko se reilua itseäni kohtaan että panttaan tunteitani? Jos olen suunnattoman iloinen jostain, koen siitäkin huonoa omatuntoa koska jollain muulla voi olla vaikeaa elämässään. Mitä hittoo se keltään on pois jos olen iloinen jostain? Olen kyllä osittain myös ehkä opetettu siihen että mistään ei saa iloita. En tiedä mihin se perustuu. Vaatimattomuuteen? Mutta muistan että lapsena ei ollut hyvä näyttää tunteitaan mitenkään. Ainoa tunne jota lopulta teininä näytin oli katkeruus ja suru. 

Säälin ihmisiä joiden elämään kuulun. Ihan kuin olisin joku murhaaja psykopaatti joka terrorisoi kaikkia ja kaikkea. En ole eläessäni aiheuttanut kenellekkään minkäänlaista tuskaa ja pahaa oloa mutta silti koen että olisi kaikille palvelus jos en olisi edes syntynyt. Koen olevani syyllinen kaikkien pahaan oloon ja suruun. En enää tiedä mitä tehdä että saisin kieroutuneet ajatukseni oikenemaan. Kyllähän minun pitäisi riittää tälläisenä kun olen, eritoten itselleni! 

Mies on perustamassa omaa yritystä. Hän jää kesäkuussa työttömäksi ja sen takia haluaa perustaa. Olen täysin allerginen muutoksille elämässä ja olen aivan pakokauhun vallassa. Mitä jos se ei menesty? Mitä jos joudutaan taloudelliseen velkahelvettiin? En kykene ajattelemaan positiivisia puolia ollenkaan. Pyysin jopa ettei mies puhu koko asiasta mitään minulle koska en vain halua tietää. Tietämättömyys helpottaa ahdistusta vähän. Tiedän että olen epäreilu kun en kannusta ja usko mieheni kykyihin mutta jotenkin se on vaan niin vaikeaa. Oma palkkani on todella surkea joten todella toivon että että mies saa hommat rullaamaan. 

Olen kyllä siitä tyytyväinen että olen saanut muutettua elämäntapojani terveellisemmiksi ja olen ruvennut liikkumaan ja touhuamaan enemmän. En istu enää koneella monia tunteja päivässä tuijottamassa facebookin feediä. Kauan siihenkin meni mutta onnistuin. 

https://www.youtube.com/watch?v=AOEgOufYREs

d8e95a8b8d3202c6a0c06a1bcca9c6df.jpg

maanantai, 6. maaliskuu 2017

Love yourself.

Käytiin pikkusiskon kanssa pohjoisessa isosikon luona. Oltiin viikko. Meni niin nopeasti taas aika että tuntui kun oltaisiin oltu siellä yksi yö. Aika meni vähän hukkaankin kun kaikki oltiin kipeenä. Ei oikein jaksanut tehdä mitään. Ei päässyt edes ulos. Saatiin kuitenkin olla yhdessä. Huomasi kyllä että kaikilla oli hermo pinnassa kun riideltiinkin aika paljon. Ahdisti että oli sellaista. Onneksi sain viettää aikaa siskon tytön kanssa. Seuraavan kerran nähdään taas vasta kesällä. Lähteminen oli taas ihan tuskaa. Yritin olla itkemättä koska lähdettiin ajamaan yötä vasten etelään ja silmät olisi väsynyt itkemisestä äkkiä. Tuntui silti ihan hiton pahalta. Joskus vaan mietin että onko minua ees luotu elämään tälle planeetalle kun kaikki tälläiset asiat on niin sydäntä raastavan kamalia ja lähes ylitsepääsemättömiä. 

Ajomatkakin kotiin oli kyllä ihan kamala. Pelkäsin sitä jo valmiiksi ja olin ihan varma että meille käy matkalla jotain. Ja meinasi käydäkkin, monta kertaa. Tiet oli kamalassa kunnossa, satoi lunta, pimeää ja pöllyävä lumi. Aura-autot pöllytti lunta niin että ei niitä nähnyt ollenkaan niiden lumipilvien sisältä. Jätin siskon matkan varrelle ja jatkoin itse vielä 150km etelämmäs. Selvisin elossa kotiin vaikka pelotti aivan saakelisti. 

Palasin töihin ja arki on taas lähtenyt rullaamaan. Kaikki asiat ahdistaa aivan saakelisti. Mikä hitto siinä on että sitä tekee kaikista pikku jutuista itselleen niin hemmetin vaikeita? Miksi en voi olla normaali ja osata olla ajattelematta asioita liian syvällisesti. Osaisin olla murehtimatta asioita joita ei tarvitse murehtia. On vaikea jopa katsoa nykyään telvisioo kun eläydyn elokuviin niin liiaksi että ahdistun niistä. Tosi-tv:stä ahdistun vielä enemmän kun tiedän että se on totta. 

Ärsyyntymis kynnyksenikin on taas laskenut niin matalalle että saan tehdä oikeasti töitä etten huuda ja raivoa joka asiasta. En halua suuttua joka asiasta ja loukkaantua jokaisesta lauseesta. En tiedä mikä hemmetti syöksi minut taas tähän jamaan kun niin pitkään pystyin pitämään itseäni pinnalla. Onneksi saan nukuttua kuitenkin. 

On vaan niin riittämätön olo. Tuntuu ettei kelpaa yhtään kellekkään yhtään minkäänlaisena. Vaikka kuinka yrittäisi olla hyvä kaikille niin silti ei ole tarpeeksi hyvä kellekkään. Ei se tietenkään ole totta mutta miksi hitossa ihmiset kuvittelee että minua voi kohdella miten sattuu ja että on ihan ok olla huomioimatta minua mitenkään moniin kuukausiin? Tai että jos huomioi niin sekin on huutamista ja raivoomista asioista joihin en ole syyllinen?! Ja sitäkään ei voi päin naamaa yleensä sanoa vaan välikäden kautta. Ja nyt sitten monen kuukauden jälkeen yhtäkkiä voi toisen ihmisen kautta lähetellä terveisiä ja lässyttää täyttä paskaa?! Sitten voi jopa ite kirjottaa ja kysellä muka kuulumisia vaikka oikeasti hakeekin vaan sääliä kun ei keltään muulta sitä saa. No enpä lähtenyt tällä kertaa siihen mukaan. 

Mies on keksinyt nyt idean että hän haluaa olla yksityisyrittäjä. Vihaan kaikkea missä voi olla riskejä. En osaa olla kannustava koska pelkään liikaa. 

Mitä elämää tämäkin on kun pelkää kaikkea ja ahdistuu kaikesta. Pitäisi todellakin vain ELÄÄ, koska kerran täällä vain ollaan. Ihan sama mitä muut ajattelee ja kaikesta selviää kyllä. Minä riitän kyllä. Olen ihan tarpeeksi tälle maailmalle. Vielä kun se toimisi käytännössä näin helposti. 

848fe059ce1375c127b8cb9079af6fb7.jpg

 

 

lauantai, 11. helmikuu 2017

Hulluuden higway.

Se tunne kun tuntuu ettei vaan kuulu yhtään mihinkään. Ei kuulu kenenkään elämään eikä yhtään mihinkään asiaan. Ihmiset hylkää kerta toisensa jälkeen. Ihmiset unohtaa koko olemassa olon. Jopa omat vanhemmat. Millä hitolla sitä pääsee kiinni yhteiskuntaan ja saa itsevarmuutta ja saa itsensä uskomaan että on yhtä arvokas kun muutkin? Miten yksi ihminen voi suorastaan imuroida niitä vääriä ihmisiä elämäänsä niin että niillä oikeilla ihmisillä ei ole tilaa olla siellä? 

Jatkuvat pettymykset ja vastoinkäymiset tuntuu aina vaan vaikeammilta kun niitä tulee koko ajan lisää. Yritän selvitä joka päivästä kunnialla ja mennä nukkumaan niin että ei jää mitään keskeneräistä vaivaamaan mieltä että pystyisin nukkumaan. 

Exäni otti minuun yhteyttä lähes 10 vuoden tauon jälkeen. Kysyi mitä koiralleni kuuluu. Olihan se aikoinaan hänenkin koiransa. Sain kuulla että se koira joka hänen matkaansa lähti eron tullessa, oli lähtenyt sateenkaarisaarille viime keväänä. Se oli kyllä surullinen uutinen. Harmittaa että en kerennyt näkemään sitä koiraa enää. :'( Hän myös ilmoitti että ei halua olla enää riidoissa eikä jaksa kantaa kaunaa enää (ihan kun hänellä kovastikkaan siihen olisi syytä sen jälkeen mitä kaikkea hän minulle teki) joka on hyvä asia koska tuntuu että yksi asia on saatu päätökseen. En jaksa itsekkään kantaa kaunaa. Vihainen ehkä olen koko elämäni siitä kaikesta tuskasta mitä hän aiheutti mutta en jaksa kantaa kaunaa tai miettiä niitä sen enempää kun se ei asiaa muuta miksikään eikä tee oloa ainakaan paremmaksi. 

Tämä "kaveri" jonka kanssa olen taistellut lähiaikoina antoi taas kuulua itsestään viikko sitten. Eikä mitenkään positiivisessa valossa. Sain taas syyt niskoilleni asioista jotka oli niin kaukaa haettuja ja ei todellakaan mitenkään minun syytäni. Eikä hän edes itse vaivautunut asiaa ilmoittamaan vaan pisti veljensä asialle. Päätin sitten laittaa itse hänelle viestin että voi jatkossa sanoa ihan suoraan jos joku vituttaa. Ei kuulemma kerennyt. Niin no eiköhän olisi samalla vaivalla voinut minulle kertoa kun vaahtosi asiasta veljelleen. Sitten alkoi se ällöttävä nuoleskelu ja mielistely. Oksettavaa ja kuvottavaa käytöstä. Miksi pitää valehdella?! Miksi hemmetti pitää mielistellä sanoin ja kohdella sitten kun ilmaa tai paskakasaa. Millainen mielipuoli ihminen saa olla että pystyy kohtelemaan ihmisiä noin?! En jaksa enää. En halua että hän on enää missään yhteydessä minuun. En aio myöskään itse olla yhteydessä häneen. On tämä elämä välillä niin hullua että ei enää tiedä mitä pitäisi tehdä ja minne mennä. 

Viikko vielä töitä ja sitten talviloma. Pääsen katsomaan siskon tyttöä jota onkin kova ikävä. 

bc903728e4d21360cdd96616cc2299d0.jpg

 

 

tiistai, 24. tammikuu 2017

Take The World By Storm.

Niinkuin arvelinkin tilanne kärjistyi entisestään tämän erään kaverini kanssa. Sain täysin mitättömästä aiheesta huudot ja raivot niskaani. Minut haukuttiin valehtelijaksi vaikka mistään en ole tälle ihmiselle valehdellut. Yritin kysyä mitä pahaa olen tehnyt mutta sain vastaukseksi vain ympäripyöreitä vastauksia vailla mitään tietoarvoa. Sanoin että en hyväksy että minulle puhutaan noin ja kas kummaa vastaaminen loppui toiselta osapuolelta siihen. Järkevästi kun ajattelen niin pitäisi jättää omaan arvoonsa. Kertoo paljon ihmisen persoonallisuudesta jos voi kohdella toista ihmistä noin julmasti joka ei ole muuta kuin auttanut ja ollut hyvä ystävä. En edes ole tuntenut häntä kovin kauaa. Itse en todellakaan edes kehtaisi puhua kellekkään uudelle tuttavuudelle noin! Olen vain sellainen ihminen että vaikka se olisi joku perus Pentti kadulla joka sanoisi rumasti niin se menisi syvälle luihin ja ytimiin asti. En kestä sitä että joku ei pidä minusta jos siihen ei ole syytä. Ymmärtäisin jos olisin sanonut tai tehnyt jotain ilkeää ja peruuttamatonta mutta en ole ollut edes yhteydessä koko ihmiseen juurikaan lähiaikoina. 

Hyvältä tuntui kyllä se että hänen veli puolusti minua. Ei se asiaan juurikaan kyllä vaikuttanut tietenkään mutta se että joku puolustaa ja ymmärtää sen että olen syytön, niin se kyllä lohduttaa. Mutta niin siis todellakaan ei pitäisi välittää. Ymmärrän että se vika on siellä toisessa päässä, mutta olen todellakin vain niin hemmetin kyllästynyt todistelemaan omaa arvoani ja oikeuttani olla olemassa. Kyllästyttää myös vakuutella sitä että olen tarpeeksi hyvä ihminen että minua kuuluu kohdella hyvin. Juu ja kyllähän niitä mätämunia aina sattuu kohdalle mutta mikä hitto siin on että ne on järjestäen kaikki minun kohdallani niitä. Helpompi olisi myös kestää jos tämä olisi joku hiton karman laki että olisin itse ilkeä ja paha ihminen muille mutta olen todellakin kaikkea muuta kuin ilkeä. Vai olenko kiltteyteni ja överiempaattisuuteni takia vain oikeasti niin hemmetin helppo uhri näillä paskapäille että siksi joudun aina törmäyskurssille niiden kanssa? Ja vaikka todellakin tiedän ettei syy ole minun niin silti aivoni vääntää kaiken korkkiruuville ja syytän itseäni kaikesta. Jos en muuta keksi mistä syyttää itseäni niin ainakin siitä että olen uskonut ne kaikki paskanjauhannat mitä minulle on silmät kirkkaina kerrottu. Vaikka onko siinä jotain pahaa että haluaa uskoa ihmisestä hyvää? Ei kai mutta ehkä pitäisi opetella vain sitten epäilemään kaikkia varmuuden vuoksi niin ei sitten putoa niin korkealta. Olen ainakin ilmaissut että en hyväksy että minulle puhutaan rumasti. Nyt tuskin minulle enää puhutaan kivastikkaan siltä suunnalta mutta ehkä en sitten lopultakaan menettänyt yhtään mitään. 

Jossain olen edelleen kyllä vahvempi kuin ennen, vaikka nyt on ollutkin aika mustaa ja painavaa nyt. Ilokseni huomaan että edelleen onnistun toipumaan näistä vastoinkäymisistä nopeempaa ja vaikka jokainen tälläinen torjunta ja hylkääminen jättää haavan niin se arpeutuu nopeammin kuin ennen. En jää enää moniksi kuukausiksi sänkyyn tai sohvan nurkkaan itkemään. Nostan leukani ylös ja jatkan matkaa. 

 

d79bd0bdcf7f852ad63e27159f93a37d.jpg